Kun ilmassa on kamalaa stressiä. Silloin tuntuu, ettei sana kulje. Ja vaikka sitä saisikin jotain tuotettua, ei se ole kovinkaan taidokasta ja lukukokemuksia tuottavaa. Sen verran apina olen tämän kirjoittamisen kanssa, että tarvitsen fiiliksen.
Fiilis on perihelppo synnyttää oikean musiikin ja mummokupin avulla, mutta silloin kun koti on täynnä pikkuapinoita, piirrettyjä, riitelyä, tekemättömiä läksyjä ja pieniä kakkapyllyjä, saattaa olla tunnelman luomisessa asteen enemmän haatetta. Ainakin minulle. Onhan noita supermutseja jotka kykenevät mihin tahansa ja milloin tahansa, jos ei muuta niin yöllä. Minä kuitenkin haluan nukkua. Korjaan, minun täytyy nukkua.
Sitten tullaan siihen kohtaan, missä hehkutan kertyneitä vuosilomia! Pari sellaista peräkkäin ja eikun tunnelmaa luomaan. Ei yhtään kiukkua, marakattia, kakkapyllyä tai muuta lievää häiriötekijää. Teksti kulkee. Ai, että se kulkee. Seuraavana päivänä en pysty lukemaan kirjoituksia. Ne eivät ole luettavaa tekstiä vaan ala-arvoista löpinää. Stressi.
Stressi paistaa epäammattimaisen kirjoittajan tekstistä kuulkaa läpi. En osaa peittää sitä millään. Tämä stressi on vähän ohi menevää sorttia ja rauhoittuu kun tstressitilanne laukeaa, mutta siihen asti... Taitaa loma mennä hukkaan.
Mutta minä en nyt lannistu! Minulla on kerrankin aikaa vain tälle. Kirjoittamiselle. Luvallista, laillista, rauhoitettua aikaa. Siis musiikkia soimaan, teetä vanhaan arabian mummokuppiin ja kirjoittamaan. Tämä onnistuu kyllä. Olen varma siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti