Historia, historia. Kerro ken on maassa mielenkiintoisin

Sain hetki sitten kuulla, että eräällä sukulaiseni on tutkinut sukumme historiaa.
Pääsin kurkistamaan muutaman rivin verran tähän jännittävään tarinaan ja olin innoissani.

Koen pakottavaa tarvetta kuulla enemmän, lukea enemmän ja tutkia enemmän. En osannut villeimmissä unelmissanikaan unelmoida siitä, miten upea sukuhistoria minulla on.

Tämä sukuhässäkkä osui hyvään kohtaan, sillä Aunen kirjoittaminen on lisännyt kiinnostustani viimevuosisadan alun tapahtumiin, ihmisiin ja jopa politiikkaan. Olen kahlannut internettiä ahkerasti vaikka olen huomannut, että ihan kaikkea ei sieltä vain löydä. On siis suunnattava kirjaston arkistoihin. Jotenkin tämä oman sukuni historia itsessäänkin auttaa minua Aunen prosessissä. Saan rehellistä käsitystä siitä, mitä elämä tuolloin oli.

Minusta historia on aina ollut hyvin mielenkiintoista. On käsittämätöntä, miten ihminen ei vain ikinä opi ja samat sodat käydään aina uudestaan ja uudestaan. Kuin ihmiskunta ei olisi kykenevä kehittymään. Sitten tulee jokin käänne ja huomaan ilokseni, että aikamme on avoimempi, hyväksyvämpi, tasa-arvoisempi ja paljon muuta.

Romuhuone oli kirja joka kuvasi raa´asti mennyttä. Sitä miten menneessä ajassa oli ihan ok, että pikkutyttöjä käytettiin hyväksi. Sen kirjan muisteleminen kuljettaa kylmiä väreitä selässä varmaan lopun ikäni. Sekin kuuluu silti historiaamme. Sen ajan suhtautuminen. Emme voi sulkea menneeltä silmiä, mutta voisimme kyllä ottaa siitä oppia.

Aunen tarina ei ole yhtä raadollinen, kuin Romuhuoneen tarina. Aunessa on rakkautta, uskoa ja unelmia vaikka nainen elääkin kovan elämän.