Kirjoitustehtävä; hiljaisus

Alla oleva teksti on mitoitettu 2500 merkkiin ja aiheena oli hiljaisuus. Melko vapaa tapa kirjoittaa. Alla siis tarina hiljaisuudesta, olkaapa hyvät.

--------------------------

Koskettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyörittelen suussani, tunnen sen kitkerän suloisen maun. Hiljaisuus repii riekaleiksi tunnotta, kysymättä. Hiljaisuus hellii onnellista kevyenä kosketuksena sydämessä. Silittää tuskan unohdukseen ja antaa armon rikkoneelle.

Olen rikkonut. Menneisyys ei ole päästänyt minusta irti. Olen satuttanut ihmistä ihmisenä, sairaana, yksinäisenä. Kun hiljaisuus sulkee minut sisäänsä, kuolen vaikka todellisuudessa synnyn uudelleen.

Istun kylmällä kalliolla. Sen halkeamat tuntuvat allani. Ehkä ne kertovat minulle, että elämään kuuluu uurteita. Syviä ja vaikeita, pinnallisia ja merkityksettömiä.

Hengitän hiljaisuutta, koettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyöreä, täydellinen syyllisyys maistuu kuvottavalta. Sen sormet pyyhkivät hiljaisuuden pois, huuto kaikuu korvissani. Manaavat äänet kiroavat minut eivätkä anna armoa.

Olen puukottanut rakkaitani. Työntänyt petollisen tikarin syvälle sieluun ja kääntänyt sitä kerta toisensa jälkeen.

En ole vaiennut. Minun on pitänyt puhdistaa itseni jotta olisin voinut olla jälleen hiljaa.

Täydellinen hiljaisuus on minun kärsimykseni ja onneni. Ajatukset lakkaavat juoksemasta ja pysähdyn. Verenkiertoni seisahtuu, mutta sydän jatkaa lyömistä. Kallio hengittää kanssani. Huokuu eilisen lämpöä, enteilee yön kylmää. Tunnen miten se viilenee.

Minä teen kuolemaa. Kaikki meistä tekevät kuolemaa yksinäisinä ja onnettomina. Onnettomuus on ihmisen peruspiirre. Sitä ei voi poistaa pysähtymällä. Se jäytää sisällämme lakkaamatta ja nousee pintaan varoittamatta.

Aurinko painuu maan alle jättäen minut maisemaan itkemään. Tunnen pohjatonta surua. Satutan rakkaitani haluamattani. Olen liikkumatta ja yritän kuulla hiljaisuuden. Se hukkuu mustaan mereen, enkä saa siitä otetta. Se hukkuu jättääkseen minut. Minua pelottaa ja paleltaa.

Olenko loputtomasti tässä? Ympärilläni hiljaa humisevat männyt, puolukan tuoksuvat varvut. Palelen enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen yksin lopullisesti, ikuisesti.

Menetin kaiken illassa. Kukaan ei tiedä sitä. Olen tehnyt itsestäni reikäisen, uppoavan laivan. Olen viemässä mukanani niitä ihmisiä joilla on merkitystä. Istun tässä ja odotan, että minulle tulisi armo ja oikeutus.

Hiljaisuus on illuusio. Maailma ei ole koskaan hiljainen. Äänet kantautuvat korviini. Hiljaista on vasta kuolemassa. Jossain kuuluu lapsen itku. Jossain kuuluu aikuisen naisen itku. Itku kuuluu niin kovaa, että kurkkua alkaa pakottaa. Maailma täyttyy äänestä, vaikka hiljaisuus on kouriintuntuvan todellinen.

Hengitän. Annan ilman virrata sisään ja ulos. Puhisen kuin teepannu. Tasaan sydäntäni hitaasti, varmasti. Kuulen oman elämäni. Sykkivät suoneni, verenkiertoni. Tunnen täyttyvät keuhkoni uudelleen ja uudelleen. Tunnen vartaloni, tunteeni, elämäni virran.

Tekoni muuttuvat merkityksettömiksi. Hiljaisuus on tavoittanut minut. Pidän siitä kiinni, enkä halua päästää irti. 

Jatkokurssittelua

Syksystä on tulossa taas upea ja värikäs. Onnekseni ja ilokseni viimevuotinen kirjoittamisen kurssi jatkuu hieman eri paikassa, mutta lähes samalla porukalla.

Porukkamme on ihanan monimuotoinen ja värikäs. On upeaa kuunnella luovuutta autenttisimmillaan. Kiitos kurssikaverit!

Kurssi tarkoittaa jälleen tehtäviä. Ja kuten viimeksikin, aion julkaista niitä täällä teille lukijoilleni.

Kaikki tehtävät kehittävät omaa kirjoittamistani ja ne kuvastavat varmasti sitä, mihin tulevaisuuteni suuntaa.

Toivon, että joku teistä kokeilee niitä itsekin. Kokeilkaa ihmeessä. Jospa niistä löytyisi teillekin jotain apua tai innostusta.

Seuraavan tehtävän paljastan teille kuluvalla viikolla. 

Kirjoittamisen iloa!

Elli-Jasmiini 

Minä kuolisin kohta.

"Makasin maassa ihan hiljaa. Pakko oli olla hiljaa. Minusta ei lähtenyt ääntä. Olin hiljainen. Vain tuuli suhisi korvissani ja joku joskus luuli, että se olin minä.

Maa oli kostea ja viileä. Yön jättämät pisarat valuivat varttani pitkin ja minun sisälläni väristi. Kuolisin kohta.

Aamu oli noussut kirkkaana, mutta sen säteet eivät selättäneet ikuisuudelta tuntuvaa kylmää. Kuura oli kasvanut minuun kiinni vaikka sitä ei vielä ollutkaan. 

Minä kuolisin kohta, mutta minut muistettaisiin. Ei menisi päivääkään, etteikö joku toivoisi minun palaavan. Ei menisi hetkeäkään, etteikö joku katsoisi minua tuntien rakkautta ja onnea.

Minun vihreäni painuisi talveksi lumen alle vai herätäkseen sieltä uuteen kevääseen.

Minä olen toivo ja rakkaus. Minä olen usko ja elämä. Minä olen nurmikko."

Ja minä olen Elli-Jasmiini, enkä vihreä lain. :)