maanantai 25. helmikuuta 2013

Pää täynnä!

Sain pienen potkun takalistoon. Olin jotenkin aivan varma, että kirja alkaa olla lopuillaan, kun en enää saanut sanoja paperille, eikä ajatukset kulkeneet.

Olin väärässä. Olin niin väärässä. Se ei ole lopussa. Ymmärsin yhtäkkiä, että minun on kirjoitettava sisältöä vielä monta sivullista. Kuin olisin tullut uskoon! No, ei nyt ehkä ihan, mutta lähelle.

Päässäni on alkanut vilistä. Kirjan hahmot puhuvat taas keskenään ja minulta on mennä yöunet. Nyt, kun olen luvannut pitkittää nautintoa, ja kiduttaa itseäni olemalla kirjoittamatta, en saa öisin nukuttua. Henkilöhahmot salsaavat päässäni läpi yön. Mies pistää minut kohta sohvalle, jos en ala raapustaa asioita paperille, pois päästäni.

Olen niin iloinen, että halkean. Pelkotilat on hävinneet jonnekkin onnen ja euforian takamaille. Odotan malttamattomana, että pääsen kirjoittamaan. Odotan takkatulen loimua, kirjoituskonetta sylissä ja pientä mummokuppia sen vierellä. Kissan karvoja paidalla ja musiikin hiljaista sointia.

Ihan kohta annan itselleni luvan kirjoittaa. Ihan kohta. Ennen sitä kipaisen arjessa ja teen vähän töitä...

Elli-Jasmiini

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Kyynelten sotkemana

Sanoista ei saa selvää. Tunteet on puuroutuneet sotkuksi. Kyynelten sotkemaksi. Minä olen kyynelten sotkema. Olen onneksi yksin. Kuivaan tuhruiset silmiäni ja niistän räkäisen nenäni. Pyyhin suun ja aloitan uudelleen.

Teksti etenee, enkä näe virheitä. En pysty korjaamaan kirjoitusta, en kuule pilkkuja, en erota lauseiden rakenteissa ongelmia. kyyneleet nousee uudelleen ja turhaudun. Ei tämän pitäisi olla niin vaikeaa. Tämä on täysin kuvitteellista.Suuttumus pitää kyynelkanavat ummessa, mutta virheitä en kykene erottamaan. Tiedän, että sivut on typoja täynnä, mutta ne piilottelevat kyynelteni takana. Ne perkeleet. Ne eivät tule esiin.

Olen mennyt liian syvälle omaan mielikuvitukseeni. Se koskettaa minua, vaikken ole koskaan elänyt sitä hetkeä. Nöyränä pyydän apua. Minua pitää töytäistä nyt eteenpäin tästä. Jonkun täysijärkisen pitää oikaista virheet. Ehkä sitten voin jatkaa. Joskus voin lukea tämän ilman, että olen kyynelten sotkema. Ilman, että mieleni järkkyy ja tunteet lamaantuu.

Elli.Jasmiini

perjantai 15. helmikuuta 2013

Nauti kirjoittamisesta

Sisäinen paniikki nousee korkeaksi. Alan hyperventiloida ja tulen mökkihöperöksi. Tässä ei ole mitään järkeä. Miksi kukaan haluaisi lukea minun kirjoituksiani. Epävarmuus ja kokemattomuus pyrkivät pintaan ja alan kohta ahdistua.

Sitten soittaa ystävä. "Mikä sua nyt panikoiduttaa?" Selittelen ison liudan asioita. Päälimmäisenä on pelko epäonnistumisesta ja siitä, että petyn itseeni. Tuotan pettymyksen lukijoilleni ja kaikille niille, jotka uskoivat minuun. Alan mennä lukkoon ja rakennan ympärilleni muuria suojatakseni itseäni kaikelta maailman pahalta. Ystävä kuuntelee, mutta toteaa sitten; "Älä aliarvioi lukijoitasi. Älä ajattele heidän puolestaan, äläkä tee tästä itsellesi pakkoa. Nauti kirjoittamisesta. Tee sitä mitä rakastat. Älä muuta sitä, muuten likaat oman pesäsi. Nauti tästä prosessista, sillä tällaista toista ei tule enää koskaan."

Olen hiljaa. Sanat osuivat ja upposivat niin syvälle, että minua alkaa hengästyttää. Miten rakas ihana pieni ystävämuruseni voikaan olla oikeassa! Miksi ihmeessä mietin kirjaa, julkaisua, tulevaa uraa? Minulla on erinomainen urapolku nykyisessä työssäni, en siis tarvitse tästä elantoa (tosin se olisi ihan jees). Elämä on tässä ja nyt. Miksi ihmeessä haluaisin pilata tämän kaiken  jo etukäteen murehtimalla, märehtimällä, aliarvioimalla?

Haluan nauttia tästä kaikesta. Haluan edelleen nauttia kirjoittamisesta, sillä rakastan sitä. Minun ei ole mikään pakko kirjoittaa. Minä voin kirjoittaa, koska haluan, rakastan, elän sen kautta. Se, että minua on onni potkaissut ja olen saanut lukijoita, on vain todella hieno asia. Ja minä petän lukijani ja itseni sillä, että alan tehdä tästä pakkoa! Eikö niin?

En aio kirjoittaa tänään kirjaa sanaakaan. Aion hiljentyä ja keskittyä. Aion olla, tuntea ja antaa virran viedä. Annan aikaa itselleni. Minulla ei ole kiire, ei pakko, ei tarvitse. Minä siirrän ajatukset siihen hetkeen, kun saan istua nojatuoliini, vanha pikkuinen kahvikuppi vieressä ja kirjoituskone sylissä. Pitkitän nautintoa ja odotan sitä, että saan tuntea sen ihanan tunteen sydänalassa, kun sanoja soljuu näytölle. Odotan sitä, että voin siemaista teetä liian pienestä kupistani ja korjata kirjoitusvirheitä, hymyillä ja kirjoittaa vielä pari sanaa. Sitä minä odotan.

Elli-Jasmiini

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Oliko tämä muka nyt tässä??

Herään aamulla ennen kellon soittoa. Olen nukkunut äärimmäisen huonosti muutaman yön. Siihen liittyy sterssiä ja paniikkia. Se ei kuitenkaan liity kirjoittamiseeni, vai liittyykö?
Saan kahvini juotua ja perheen ovesta ulos. Asuntoon jää vain minä, kissa ja uskollinen pesukone, joka jyllää taukoamatta. Haluan kirjoittaa tänään. olen täynnä sanoja ja inspiraatiota, mutta jotenkin peloissani. En osaa muodostaa ajatuksista lauseita.

Tietokoneen ruutu hehkuttaa valkoisena. Sinne latautuu työsähköpostia. Olen vuosilomalla.... en töissä, mutta silti lipsahdan töiden pariin. Vahinko, vakuutan itselleni. Naputan muutama ntyösähköpostin, hoidan lasten asioita ja vähän omiakin. Kello lähentelee yhdeksää, enkä ole kirjoittanut ensimmäistäkään sanaa. Siis sellaista sanaa, jota minun pitäisi kirjoittaa.

Kaivan kaapista kirjan. Minulla on kirja, johon kirjoitan aina, kun ajatuksia syntyy taikka kuolee. Kun minun pitää jäsennellä, kaivan käsikirjoitukseni esiin ja kirjoitan kirjan tyhjälle sivulle ensimmäisen kappaleen nimen. Sitten muutamalla ranskalaisella viivalla lisään kappaleen sisällöstä tärkeimpiä ajatuksia.
Seuraava kappale ja sama juttu. Teen sen jokaiselle kappaleelle ja kun se on ohi, huomaan, että pitää syödä lounasta, eikä päiväkahvikaan olisi huonosta.

Pieni ja siro, uskollinen kahvikuppini lämmittää sormissani. Kaunis kuppi saa joka kerta minut hyvälle tuulelle. Rakastan kuppeja. Vedän syvään henkeä ja kaivan käsikirjoituksen uudelleen näytölle. Kahvikuppini on tyhjä ja lasken sen olohuoneen arkulle, joka on sijoitettu sohvan eteen. Kaivaudun mukavaan asentoon peiton alle, läppäri sylissä ja kissa kainalossa. Kirjoitan.

Tämä on vaikeaa. Minusta tuntuu, että tämä on tässä. Että olen kirjoittanut jo kaiken mitä minulla on sanottavana, vaikka silti epävarmuus syö minua niin, että melkein ahdistaa. Naputtelen uskolliselle "kustannustoimittajalleni" viestin ja pyydän lukemaan tekstin. Pyydän apua. Auta. Nyt pitää jonkun muun lukea se alusta loppuun ja antaa kaikua. Mistään mitä teen, ei ole nyt hyötyä, kun minulla ei ole kokemuksen antamaan varmuutta tekemisessä. En tiedä mitä minun pitäisi nyt tehdä. Pitäisikö olla huolissaan sivujen määrästä? Sivuja ei ole riittävästi, vai onko sillä väliä? Pitäisikö nyt tajuta, että kirja on tullut tiensä päähän ja se pitää enää korjata ja sitten julkaista? Tästä vasta työ alkaa, mutta alkaako sittenkään?

Kysymyksen ja pelkotilat sinkoilevat päässäni. En osaa tarttua mihinkään, joten päätän helpottaa oloani täällä. Tätä kirjoittaessani toivon, että ymmärrän jotain suurempaa ja voin olla rauhassa, luottaa.

Noup. En ole yhtään rauhallisempi, enkä luottavaisempi. Mutta joudun nyt silti odottamaan. Tarvitsen puolueetonta näkökantaa, jotta voin oppia, ja ehkä joskus luottaa itseeni.

Elli-Jasmiini

tiistai 12. helmikuuta 2013

Sanalukko

Kun ilmassa on kamalaa stressiä. Silloin tuntuu, ettei sana kulje. Ja vaikka sitä saisikin jotain tuotettua, ei se ole kovinkaan taidokasta ja lukukokemuksia tuottavaa. Sen verran apina olen tämän kirjoittamisen kanssa, että tarvitsen fiiliksen.

Fiilis on perihelppo synnyttää oikean musiikin ja mummokupin avulla, mutta silloin kun koti on täynnä pikkuapinoita, piirrettyjä, riitelyä, tekemättömiä läksyjä ja pieniä kakkapyllyjä, saattaa olla tunnelman luomisessa asteen enemmän haatetta. Ainakin minulle. Onhan noita supermutseja jotka kykenevät mihin tahansa ja milloin tahansa, jos ei muuta niin yöllä. Minä kuitenkin haluan nukkua. Korjaan, minun täytyy nukkua.

Sitten tullaan siihen kohtaan, missä hehkutan kertyneitä vuosilomia! Pari sellaista peräkkäin ja eikun tunnelmaa luomaan. Ei yhtään kiukkua, marakattia, kakkapyllyä tai muuta lievää häiriötekijää. Teksti kulkee. Ai, että se kulkee. Seuraavana päivänä en pysty lukemaan kirjoituksia. Ne eivät ole luettavaa tekstiä vaan ala-arvoista löpinää. Stressi.

Stressi paistaa epäammattimaisen kirjoittajan tekstistä kuulkaa läpi. En osaa peittää sitä millään. Tämä stressi on vähän ohi menevää sorttia ja rauhoittuu kun tstressitilanne laukeaa, mutta siihen asti... Taitaa loma mennä hukkaan.

Mutta minä en nyt lannistu! Minulla on kerrankin aikaa vain tälle. Kirjoittamiselle. Luvallista, laillista, rauhoitettua aikaa. Siis musiikkia soimaan, teetä vanhaan arabian mummokuppiin ja kirjoittamaan. Tämä onnistuu kyllä. Olen varma siitä.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Elämäni ensimmäinen päivä.

Tänään on ehdottomasti elämäni ensimmäinen päivä. Vai oliko se eilen? Kenties viimeviikolla vaiko vasta huomenna. Tänään kuitenkin kirjoitan ensimmäiset postaukseni tähän blogiin. Aion kertoa teille rehellisesti siitä, miltä tämä kaikki "kirjailijaksi tuleminen" tuntuu. Täysin rehellisesti nauran, kiukuttelen, arvostelen, olen hölmö ja joskus ehkä älykäs. Aion kertoa sen tarinan jonka moni meistä kaapissa kirjoittavista kokee ja aion tulla ulos kaapista... jonain päivänä minä vielä olen kirjailija. Jonain päivänä olen vapaa kirjoittaja ja voin jättää projektipäällikön työt ammatitaitoisemmille ihmisille.Koska se päivä tulee? En minä kyllä sitä tiedä, mutta tulevaisuus on lupaava.

Tulevaisuus. Mitä se sitten pitää sisällään? No vaikea sanoa vielä. Olen saamassa mahdollisuuden näyttää närhen pelivälineet. Minua on pyydetty yhteistyöhön mielenkiintoisen tahon kanssa ja olemme käyneet hyviä neuvotteluja asiasta. Olen iloinen, että puoleeni on käännytty ja voi olla, että yhteystyö kantaa hedelmää. Uskomaton kohtalon sormi on tökkinyt oikeita ihmisiä luokseni. Nyt pitää vain pitää huoli, ettei se sormi ala tökkiä heitä pois!

Minulla on suunnattoman paljon sanottavaa ja kaikki sanottava mitä tulee kirjoittamiseen, sanon täällä. Esittämäni kritiikki on joskus aiheellista ja joskus aiheetonta. Olen tunteideni armoilla ja koska lupaan olla rehellinen, saattaa tänne lipsahtaa PMS-oireilua, hitautta, katkeruutta. Iloa, onnea, hymyjä ja salaisuuksia. Tunnustan jo nyt kritisoineeni kustantamoita. Ääneen, aiheetta ja aiheesta. Tunnustan olleeni ylimielinen ja peloissani, mutta toiveikas ja kun se ei kustantamoissa toimi, niin panikoin ja kiukuttelen. Mutta mitä sitten? Maailma ei pääty siihen. EI, koska minä en jää siihe. Aion olla uusiutuva ja edistyksellinen. Aion vaalia omaa tietoani nykymaailmasta, enkä aio jäädä rypemään siihen, että kirjaani ei julkaista suoralta kädeltä, ensihuutamalta eikä edes toisella kierroksella. Minä haluan ajatella ympäristöä ja se olkoon voima, jonka avulla minun tarinoitani ei jää kellareihin pölyttymään. Katsotaan mitä tästä tulee.

Tervetuloa mukaan!

Elli-Jasmiini