Sain pienen potkun takalistoon. Olin jotenkin aivan varma, että kirja alkaa olla lopuillaan, kun en enää saanut sanoja paperille, eikä ajatukset kulkeneet.
Olin väärässä. Olin niin väärässä. Se ei ole lopussa. Ymmärsin yhtäkkiä, että minun on kirjoitettava sisältöä vielä monta sivullista. Kuin olisin tullut uskoon! No, ei nyt ehkä ihan, mutta lähelle.
Päässäni on alkanut vilistä. Kirjan hahmot puhuvat taas keskenään ja minulta on mennä yöunet. Nyt, kun olen luvannut pitkittää nautintoa, ja kiduttaa itseäni olemalla kirjoittamatta, en saa öisin nukuttua. Henkilöhahmot salsaavat päässäni läpi yön. Mies pistää minut kohta sohvalle, jos en ala raapustaa asioita paperille, pois päästäni.
Olen niin iloinen, että halkean. Pelkotilat on hävinneet jonnekkin onnen ja euforian takamaille. Odotan malttamattomana, että pääsen kirjoittamaan. Odotan takkatulen loimua, kirjoituskonetta sylissä ja pientä mummokuppia sen vierellä. Kissan karvoja paidalla ja musiikin hiljaista sointia.
Ihan kohta annan itselleni luvan kirjoittaa. Ihan kohta. Ennen sitä kipaisen arjessa ja teen vähän töitä...
Elli-Jasmiini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti