Prosessi

Kirjan kirjoittaminen on prosessi. Olin ensin ajatellut, että tämä on kuin projekti. Voisin suunnitella ja toteuttaa kaiken ajallaan. Ottaisin järjestelmällisesti aikaa kirjoittamiselle ja sitten etenisin loogisesti seuraaviin vaiheisiin, aina julkaisuun saakka.
Olen tehnyt kaikesta projektisuunnitelmia ja hyvä, ettei niissä ole kellonaikojakin. Eihän tämä nyt sellaista sitten olekaan. Ehkäpä seuraava kirja on sellainen, mutta tämä ei. En myöskään ollut varautunut tähän ns. "tutkivaan journalismiin", jota joudun tekemään kirjan eteen. Omasta elämästäni ei ole sellaista ammennettavaa, että siitä saisi kirjaa. Enkä halua kirjoittaa kirjaa itsestäni. Joudun siis ihan ajattelemalla ajattelemaan elämänkokemuksia ympärilläni, jotta saan tekstiä paperille. Joudun lukemaan enemmän, kuin aiemmin ja tutkimaan. Siis oikeasti tutkimaan.

Kun tässä tuli stoppi, niistä stopeista se yksi. Olin pakotettu tutkimaan. Kun oma mielikuvitus ei enää kantanut uskottavaa tekstiä, oli pakko tutkia. Etsiä tekstiin uskottavuutta. Se olikin mielenkiintoista.

Siis naistenlehtien pariin. Joo. Älkää naurako. Oikeasti. Niissä on paljon luettavaa. Niissä, jos missä on ihmisten kokemuksia. Ei ehkä kaikista kaikkein syvällisimmin, mutta syvällisyys tulee minusta valmiiksi. Siellä on niitä kokemuksia, joita tarvitsen. Sitä paitsi, siten, minun ei tarvitse tutustua kehenkään oikeasti. Voin olla oma itseni, oma kamala itseni ja ihan rauhassa. Minä pidän omasta rauhasta ja minulla on oma tilani. Minä olen turhankin tarkka omasta yksityisyydestäni, enkä sekoita työtä henkilökohtaiseen elämään ollenkaan. Peitän tatuointini, maalaan naamani ja jätän kertomatta viikonlopun tapahtumat. Totuuden nimissä, on kuitenkin vähän vaikea saada kokemuksia todellisilta ihmisiltä, jos ei halua kohdata todellisia ihmisiä.
Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. En ole erakko, eikä kirjoitukseni pohjaudu naistenlehtien palstoihin ja niiden journalistisiin faktoihin. Ne on vain minun keinoni herätellä itseäni. Palauttaa itseni taas todellisuuteen ja ajatella asioita uudelta kantilta. Minä en pidä naistenlehdistä. Niissä on harvoin juttuja, jotka kiinnostavat minua. Silti niissä on arvokkaita kokemuksia ja niissä on esillä erilaisia ihmisiä. Ihmisiä, joilla on erilainen elämä kuin minulla tai ihmisilläni. Naisten lehdet on minun pehmopornoni. Olen niin tunneherkkä ja sitkupilli, etten voi katsoa ylen hyväntekeväisyylähetyksiä. En voi, koska itken niin paljon, että kuivun kasaan ja sieluni tekee voltteja pelkästä kivusta. Naistenlehdet ovat riittävän pehmeitä, eikä niissä irstailla toisten tuskalla liikaa. Minun sieluni kestää ne.

Joudun nyt kuitenkin tekemään tutkimuksia lisää. Naistenlehdet ei riitä. Joudun seuraamaan ihmisiä ja hakemaan arkea muualtakin, kuin omasta ja läheisteni elämästä. Kuljen kaupassa korvat auki ja silmät seuraa tiiviisti kohderyhmään kuuluvia ihmisiä. En salakuuntele ihmisiä, mutta seuraan heitä. En kirjoita kenenkään tekemisiä suoraan, vaan suodatan kaiken. Kirjoitan asiat uudelleen, uuteen järjestykseen, uusille ihmisille, uusiin paikkoihin ja uuteen uskoon. Ihmiä olisi helpompi tutkia, jos heitä ei tarvitsisi kohdata. Mutta jos haluan kirjoittaa todellisista tunteista, minun pitää astua ulos omasta kolostani ja tulla ihmisten ilmoille. Auts. Tästä tulee kamalaa, mutta varmasti antoisaa.