tiistai 26. marraskuuta 2013

Aune, Aune. Kuka sinä oikein olet?

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen alkanut kirjoittaa uutta kirjaa.

Tarinan päähenkilö on Aune joka on elänyt luultavasti noin 1920-luvulla. Aunen tarinan keskiössä on talo, johon kaikki tapahtumat sijoittuvat.

Olen valvonut taas öitä miettien ja pohtien ja kirjoittaen päässäni eri vaihtoehtoja.
Nyt alan kuitenkin jänistää ja lyön jarruja kirjoittamiselle, sillä haluan ensin saada kaiken faktan Aunesta ja talosta. Haluan pitää todelliset tapahtumat mukana loppuun asti ja ammentaa niistä.

Tarina on fiktiivinen mutta talo ja osa sen asukkaista ovat todellisia henkilöitä. Myös talon värikäs historia kulkee juonessa mukana ja se onkin yksi kirjaan sytyttäneistä voimista.
Tarinan kertoja, Tomi on intensiivisesti mukana ja minä pyrin kirjoittamaan sen mahdollisimman aidosti ja Tomin näkökulmaa kunnioittaen. Tämä tulee olemaan hauskaa, ärsyttävää, mielenkiintoista ja pitkäpiimäistä.



Faktoja odotellessa!
Elli-Jasmiini

maanantai 25. marraskuuta 2013

Pieni kirja menneestä ja tulevasta

Sain jo jonkin aikaa sitten vihiä henkilöstä nimeltä Aune.
Aune esiteltiin minulle ystävällisenä, mutta ehkä yksinäisenä.
Aunen historiasta ei oikeastaan kukaan tiedä, mutta nyt olemme päättäneet ottaa siitä selvää.

Kuka Aune on? Mistä Aunen tarina alkaa ja kuka oli hänen rakkaansa? Miksi Aune jäi yksin, vai jäikö?

Viikonlopun aikana tuli pohdittua näitä kysymyksiä ja nyt alkaa raskas selvitystyö. Näihin kysymyksiin on etsittävä vastauksia ja jos niitä ei löydy, on Aunelle rakennettava elämä niiden tietojen pohjalta mitä olemme löytäneet.

Tästä tulee todella jännittävä ja vaiherikas matka kohti uutta kirjaa. Tällä kertaa en kirjoita sitä yksi ja siksi tämä onkin mielenkiintoista. Kuinkahan paljon tulee ristiriitoja, yhteisymmärryksen luomia hyvänolon tunteita tai tietämättömyyden tuomaa ahdistusta?

Otan siitä selvää. Katsotaan, koska saan tämän valmiiksi. Ensimmäiset sanat kirjoitan tänään.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Kurssiaamiainen teellä!

Writing is my passion! Writing along with a cup of tea!

Tee on kirjoittamisen lisäksi minun toinen intohimoni. Kokoelmani on aika laaja ja juon päivittäin usean kupillisen teetä. Tee ja sitten tietenkin mummokupit. Niistä olen kirjoitellut useamminkin ja esittelen yhden suosikeistani toisessa blogissani Kokovartalo Elli bipo päässä, tukka jäässä.

Hauskin kurssikerta oli varmasti tämä edellinen, missä saimme satuilla vapaasti.
Kirjoitinkin siellä lyhyen sadun teestä.

"Kahvi on ihanan kuumaa ja tuoksuvaa. Se on Afrikkalaista laatua. Mustaa kuin yö ja vahvaa kuin aavikon suurin norsu.
Nostan lusikan ja olen juuri laskemassa sitä nautinnollisesti kuppiini, kun huomaan kahvikupissani jotain outoa. Siristän silmiäni ja painan nenäni melkin kahvin pintaan kiinni. VOI EI! TÄMÄ ON TEETÄ!
Se imaisee vielä ilmassa järkytyksestä heiluvan lusikkani ja alkaa pyörittää sitä rakkaassa mummokupissani hitaasti ja nauttien. Teen upean punainen sävy syvenee ja sen aromit hiipivät tanssien nenääni. Se viettelee minut salaa ja kuiskaa korvaani hiljaa; "Minäkin olen Afrikasta."."

Stoori sai pohjustukseksi, että kahvi muuttuu aamiaisella teeksi ja sen piti jutella.
On jotenkin todella ihanaa viritellä mielikuvitustaan ja antaa sille siivet. Mikään ei pitele, eikä kukaan takerru kirjoitusvirheisiin. Saan olla juuri sellainen kirjoittaja kuin olen, eikä minua tuomita tai painosteta mihinkään. Ei ohjata johonkin haluttuun suuntaan, vaan minulle annetaan tilaa kasvaa kirjoittajana ja jopa vähän ihmisenäkin.

Kiitos kurssikaverit avoimuudesta ja luottamuksesta ja kiitos siitä, että voin luottaa teihin. Ihanaa olla luova!

lauantai 23. marraskuuta 2013

Olet hylätty ja muutama satu

Minä hain avoimen yliopiston kurssille, mutta en päässyt. Olisin ollut valmis maksamaan rahaa siitä, että olisin saanut opiskella itsestäni vähän paremman kirjoittajan.

Minun lahjani ei riittänyt tällä kertaa, eikä minulla ole riittävää pohjakoulutusta. Lisää tästä toisessa blogissani Kokovartalo Elli bipo päässä, tukka jäässä.

Onneksi on kansalaisopiston kurssit ja siellä aivan ihana opettaja. Minun kävi tuuri, sillä kurssin vetäjä on ammattitaitoinen ja erittäin osaava. Empaattinen ja jotenkin todella inspiroiva.

Viime kerralla kävimme läpi satuja. Pohdimme mitä sadut kullekin merkitsevät ja tietenkin kirjoitimme niistä.

Saimme sanan Jääkaappi.

"Minä eräänä aamuna oveni avasin ja ihmistäni katsoin.
Hän siinä heränneenä seisoi ja kovin mietteliäältä näytti.
Minä sitten kysymään, että mikä miestä noin mietityttää?
Minä hölmö unohdin, ettei ihminen puhu jääkaappia.
Pörisin ja hörähtelin. Valoa vilkutin sitten piippaamaan ryhdyin.
Mies, tuo ihmiseni minun seisoi vain, eikä ymmärtänyt minua lain.
Mietteliäänä edelleen seisoi ja sisimpääni tutki.
Aloin jo voida pahoin ja lämmetä liioin.
Huusin jo aika kovaa, että; "Kiinni minun oveni paina!", mutta ei ihmiseni sitä vieläkään sulkenut kuten aina.
"Voi minua pientä"; itkemään aloin. Mikä tässä neuvoksi nyt?
Sitten ymmärsin; itseni mä sammutin.
Mies, ihmiseni minun oveni vihdoin kiinni painoi.
Iloitsin, että kohta oloni kohenisi ja kylmäksi voisin taas alkaa, mutta minä hölmö en ymmärtänyt enkä pelännyt pahoin, kunnes kädet kyljissäni tunsin ja kallelleni kaaduin.
Se olikin menoa nyt.
Tämä jääkaappi oli tarinansa jo kertonut.
Minä romuksi joutuisin, vaikka kuinka ääneen itkisin.
Hmh.
Tuosta muistosta lämpiän vieläkin.
Varmasti loputkin minusta siellä, missä minusta on tullut monta asiaa ja ehkä tarpeetonta. Mutta elossa minä vielä, jossakin syvällä siellä."

JOtenkin tarina muuttuu näin, kun sitä seuraavana päivänä lukee ja tuumaa. Tekisi mieli muuttaa sanojen paikkoja ja vaikka mitä, mutta julkaisen nämä mielummin näin ajatuksen virtana. Opin niistä itsekin enemmän.

Oppia ja iloa kaikille! Huomenna taas.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Lisää kirjoituksia surusta

Sain tehtäväksi kirjoittaa tunteesta, surusta.
Alla improvisoitu kirjoitus. Kurssin antia, tietenkin.

"Hautajaissaattue kulki hiljaa. Kuuluu vain vaimeaa nyyhkytystä. Hiekka rohisee kenkien alla. Kaikki ovat hiljaa, helpottuneita.
Suru on olemassa oleva, mutta tarpeellinen. Se heijastuu lätäkön pinnasta ja kuulostaa itkulta.
Saattue pysähtyy. Arkku laskeutuu hautaan ja nyyhkytykset muuttuvat kyynelten virraksi.
Ensimmäinen lukee seppeleeltä sanat. Hiljaisuus on käsin kosketeltavissa. Nuori mies vapisee vierelläni suurikokoisena, mutta niin pienenä. Lapsena. Nostan käteni hänen harteilleen ja suljen syleilyyni. Minun pitäisi itkeä, mutta yhtään kyyneltä en vuodata.
Toinen lukee seppeleeltä herkkiä sanoja ja itkee hetken vainajan äärellä.
On minun ja sisareni vuoro. Irrotan otteeni vierelläni itkevästä nuoresta miehestä ja otan sisartani kädestä kiinni. Ei ole väliä sillä mitä muut ajattelevat. Ei ole väliä sillä, miten meitä katsotaan. Meillä on oikeus tähän suruun jota minä en tunne.
Lasken valkoisen ruusun arkulle ja kuiskaan viimeisen viestin; "Kiitos rakkaudestasi."."

On sanottava, että kirjoittamisen harjoittelu ohjatusti on todella antoisaa. Kun kuulee toisten tekstejä ja ilmeistä ja eleistä saa välitöntä palautetta. Tekisin tätä enemmänkin, mutta kyllä tämä harvemmin tapahtuva opiskelukin on mukavaa.

Huomenna lisää kurssin tekstejä ja muutama sana siitä, miten kirjoittajaksi tuleminen voi olla hankalaa.
Rakkaudella!

torstai 21. marraskuuta 2013

Kirjoitusharjoitus; suru

Toinen harjoitus oli kirjoittaa surusta. Miten minä tai joku muu kokee surun.
Tässä alla suru minun kokemana.

"Elämä on kohtuuton. Se ei ole oikeudenmukainen.

Elämä saa kaiken maistumaan mudalta ja se värittää maailman harmaaksi.

Elämä. Elämä haisee pahalta eikä sitä voi suudella.

Se on kuitenkin minun. Minun omani. Yritän elää sitä niin hyvin kuin vain voin, kunnes tuo tulee.

Tuo suru syöksyy torpedon lailla sieluun ja pysäyttää kaiken. Se tunkee kysymättä silmien taakse ja työntää likaiset lonkeronsa sieraimiini niin, etten saa henkeä. Suru repii viimeisenkin makunystyrän juuriltaan ja nauraa maailman lopulta mustaksi. Niin pimeäksi, etten näe eteeni.

Suru riistää oikeuden ja kohtuuden. Suru pakottaa tuntemaan vaikka se turruttaa.

Sydämeni jäätyy paikalleen ja sen epätoivoiset yritykset pysyä hengissä tuntuu rintakehässä tykytyksenä. Sen rimpuilu aiheuttaa huimausta ja kun veri lakkaa vihdoin kiertämästä, sitä lysähtää niille sijoilleen.

Sanotaan, että kannat vain niin paljon kuin jaksat. Ihan, kuin kohtalo määrittelisi sen mitä jaksat. Ei se mene niin. Toisille lankeaa liikaa surua jaksettavaksi. Toiset eivät ymmärrä mitä koko sana merkitsee.

Joku maistelee surua suussaan ja väittää tietävänsä miltä se maistuu, mutta minä voin kertoa, ettei hän tiedä. Minä voin kertoa, että suru maistuu pehmeältä. Se taivuttaa sinut mihin haluaa ja olet sen edessä alaston.

Suru näyttää hunajalta ja se on kaunista kuin kevään kukkiva kirsikkapuu. Se huijaa sinua suloillaan ja kun olet sen pauloissa, se syö sinun sisintäsi. Se nakertaa oloosi kolon.

Voit kuvitella surun. Voit ajatella selviäväsi siitä. Helposti kuvitella, ettei se ole niin paha kuin sanotaan. Surusta ei selviä. Se ei koskaan häviä. Se muuttaa muotoaan, mutta se asuu sinussa ikuisesti.

Surulla on yhtä monet kasvot, kuin on ihmisillä. Suru on meissä. Se on läsnä elämän jokaisessa hetkessä.

Surusta ei selviä surematta. Minä en selviä surematta, mutta joskus en vain pysty siihen. En osaa, en jaksa, en voi. Minun on surtava salaa ja hiljaa. Surtava niin, ettet näe sitä. Minun suru on salaista ja pimeää. Se ei näy kenellekään.  Suljen sen huolellisesti rasiaan ja otan sen sieltä vain silloin, kun kukaan muu ei sitä näe. Rasia on suljettu tiiviisti ja siinä on lukko, jonka koodia en aina muista. En halua muistaa.  

Minun elämä. Mutainen ja haiseva elämä joka ei ole kohtuullinen eikä oikeudenmukainen. Minun elämäni sairas ja rikkinäinen jossa en anna surulle tilaa. En voi nyt surra. Pidän rasian kiinni. Hukutan lukon koodin muihin ajatuksiin ja unohdan rasian olemassaolon."

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Kirjoitusharjoitus; Ilo

Jälleen tehtävä kurssilta. Harjoittelimme tunnilla ylipäätään tunteista kirjoittamista pareittain. Kuuntelimme toistemme tunteita ja kirjoitimme niiden perusteella tarinoita. Minusta oli ihana kuulla toisen versio siitä miten kokee erilaisia tunteita. Kerroimme aika avoimesti siitä, mitä tunsimme ja vielä tarkemmin; miten tunnemme erilaisia tunteita.

Alla sitten kotiin annettu tehtävä. Minun kirjoitukseni siitä, miten joku toinen kokee ilon.


"Ilolla leivon lapseni maailmaan valmiiksi. Ilolla silitän surun rypyt tasaiseksi ja kuorrutan hänen hymynsä makeaksi. Katson, miten ilo tarttuu pieneen ihmiseeni ja se kuplii hänen sisältään nauruna maailmaan kauneimpaan.

Lapseni. Ilosi ihana lymyää nurkan takana ja pelästyttää minut kun avaan oven elämääsi. Minä säikähdän ja nauran itseni osaksi sinun iloasi. Hienona kuljet pitkin maailman mäkiä ja villisti viitot minua mukaasi.

Naurat minulle kun kompastun leluihisi. Iloitset, kun otan sinut syliini pitkän päivän jälkeen. Hymyillen vilkutat muille kun lähdet kanssani kotiin. Puristan sinua sylissäni vielä vähän tiukemmin ja sinä halaat minua takaisin. Iloinen lapseni minun, iloinen.

Kurotat kohti kuuta ja naurat sille kun se keinahtelee edessäsi tavoittelemattomissa. Et pety, vaikka saatkin sormiisi vain hiukan kuupölyä. Pyyhkäiset sillä silmäkulmaasi ja hymy huulillasi jäät yöhön nukkumaan. Turvassa muulta, kuun suojassa.

Aamu ankea pakottaa nousemaan. Arki lyö lujaa sormille, mutta sinun heleä äänesi paikkaa kivun, eikä herääminen ole enää niin kamalaa. Pienet kädet poskillani saa sisälläni lämmön nousemaan hersyvänä nauruna ilmaan. Naurat kanssani eikä mikään voi meidän iloa lannistaa.

Sinä tarvitset iloa ja minä tarvitsen sinun iloasi. Olen riippuvainen sinun hymystäsi. Elän sinun naurustasi.
Sinä tarvitset iloa. Sinun on naurettava joka päivä jaksaaksesi nauraa huomenna uudelleen. Sinun on saatava olla iloinen ollaksesi siloinen huomennakin. Olet riippuvainen ilosta, sillä ilman sitä et kasva aikuiseksi. Ilman iloa sinusta ei tule kokonaista aikuista etkä jaksa maailman kylmää ilmaa.

Sinä löydät ilon kaikesta, pienestä lumihiutaleesta ikkunalla, lämpimästä peitosta päälläsi aamun viileydestä.  Sinä iloitset minun silittävästä kädestäni ja hellästä syleilystä illan pimetessä.  Sinä löydät hymyn kevään kukista ja auringon säteistä lammen pinnalla. Tunnet onnen kun punaiset palikat kaatuvat kolisten lattialle. Keräät ne yhä uudelleen ja uudelleen, annat niiden kaatua kerta toisensa jälkeen ja olet onnellinen. Onnistut ja epäonnistut, mutta hymyilet. Jaksat olla aina ja tässä, jaksat olla kanssani iloinen."

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kirjoittamisen harjoittelemista

No niin. Pahoittelen syvästi tätä bloggaamisen vähäisyyttä viimeaikoina.
Syy siihen on ollut väsyminen. Lukaise toki lisää uudesta blogistani Kokovartalo Elli bipo päässä, tukka jäässä.

Nyt kuitenkin tekosyyt syrjään ja tositoimiin.
Olen kaikesta huolimatta jaksanut raahata itseni kirjoittamisen kurssille, sillä onhan tuo kirjoittaminen minulle kuitenkin terapiaa ja elämässä kiinnipitävä voima.

Saimme tehtäväksi kirjoittaa runon.
Keksimme ensin kahdeksan (ihan mitä mieleen juolahtaa) substantiivia paperille ja sen jälkeen kolme verbiä samalla periaatteella. Tämän jälkeen saimme vielä kolme annettua sanaa; olla, sekä, ja.

Tämän jälkeen meille kerrottiin, että olisi kirjoitettava runo vain näistä sanoista.

Alla minun sanani ja sen jälkeen runo.


Salama 
Kaunis
Kirjava
Oleva
Kuollut
Seisova
Kiljuva
Katsottu

Sataa
Iskeä
Rauhoittaa


"Kaunis salama iskee kuollutta. 
Kiljuva oli rauhoitettu iskemällä, sekä oleva seisovaksi satamalla.
Salama oli katsottu kirjavaksi.
Oleva ja kiljuva satavat kirjavan olevana."

Eipä ollut helppoa. Muutaman hetken oli pakko miettiä ja käännellä, mutta hyvä siitä tuli. Hauskaa ja ennen kaikkea tämä pakotti venyttämään mielikuvitusta. Oli mukava ylittää itseään edes vähän.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Kirjoittamisen harjoitustehtävä; Minun helvettini

Vuoteeni on lämmin. En haluaisi nostaa peittoa pois silmiltäni, mutta minun on pakko. Valo iskeytyy silmieni verkkokalvolle kuin piikkimatto selkänahkaan ja ähkäisen tuskasta. Lasken paljaat varpaani kylmälle lautalattialle ja etsin kirosanoja mutisten villasukkani joista toinen on kadonnut koiran leikkeihin.
Orpo villasukka jalassani vaellan hiljaa ja harmaana talon läpi toiseen päähän, jossa tiedän tuon kirotun piskin nukkuvan. Näen jo kaukaa, että se on unessa ja sen käpälien alla on kadonnut sukkani.
Kävelen sen luokse ja ajattelen, että annan sen (koiran) pois. Vihaan sitä, kun se syö sukkani. Minun villasukkani ovat minun elämäni. Ne ovat ainoat jotka tuntuvat joltain. Ne lämmittävät kun muuten on vain kylmää ja tyhjää.

Jääkaapissa on vastassa valo. Kukaan ei ole käynyt kaupassa. Ei täällä asu ketään muuta, miten sitten kukaan muu voisi käydä kaupassa. Kiroan yksinäisyyttäni ja koluan kaappeja. Löydän kovaksi kuivuneen munkin ja haukkaan siitä palasen. Sisäinen rauha valtaa minut hetkeksi ja tunnen olevani elossa. Hampaastani lohkeaa pala ja minua sattuu johonkin muualle kuin sieluun.

Munkista ei jää palaakaan. Hampaastani jää. On mentävä hammaslääkäriin, sillä vihlonta yltyy. Nautin kivun tunteesta, mutta tiedän, että kohta se jo kyllästyttä. Tuttu ja turvallinen turta tunne houkuttelee. En pysty harjaamaan hampaitani, koska kuvittelen, että ne putoavat kohta kaikki. Se oli kova munkki.

Tänään on hyvä päivä, päätän. Olen saanut vaatteet päälle ja puhelimitse ohjeet hammaslääkäriltä. On lähdettävä ulos ja mentävä kylälle. Ajattelen, että kävelen. Tapan aikaa, ja olen unilta turvassa. Puen vielä kauhtuneen takkini ja painan pipon päähän. Aaan oven ja siinä se on. Harava. Se saatanan harava, joka muistuttaa minua siitä, ettei kukaan ole haravoinut pihaa. Tässä talossa ei edelleenkään asu kuin koira ja minä. Kukaan muu ei sitä pihaa haravoi. En minäkään. Potkaisen haravan maahan ohimennessäni.
Teen sen sitten ensivuonna. Ehkä en ollenkaan.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Pyörre

Kirjoittamisen kurssilla käytiin läpi pyörrekirjoittamista.
Tarkoittaa sitä, että ravistaa itsensä irti kaikesta tietoisesta ja kirjoittaa ihan mitä mieleen juolahtaa. Älä ajattele, kun kirjoitat.

Esimerkiksi näin:

Menopeli pisti minua silmään ilman että ajattelen mitään. Kirjoitan vain siksi, että kirjoitan, eikä minulla ole mitään ajatuksia, kunnes joku ottaa minusta ohjat ja upottaa syvään suohon, jossa on päivänkakkaroita. Ilman niitä on jotenkin helpompi olla, vaikka se onkin minun lempikukkani. Katsos karhua kun se kierii rinnettä alas, annettuna tehtävänään syödä mansikoita. En ole mikään kauhean paha, mutta ruoka maistuu kammottavalta ja minä olen varma että tämä on painajainen.

Tarkoitus on irrottaa itsensä kaikista ajatuksisata ja siteistä joita me koko ajan luomme itsellemme. Me teemme kaikenlaisia sääntöjä ja ajattelemme joskus yli kirjoittamaamme. Mielikuvitus pitää vapauttaa.

Niinpä kirjoittelen tällä viikolla pyörteitä ja annan mielikuvitukselle tilaa. Tarvitsen sitä, sillä lupasin yrittää kirjoittaa eroottisen kirjan. Se ei ole kyllä vahvin alueeni, joten tarvitsen paljon pyörteitä ja lukuharjoittelua.

Lukemisiin.

torstai 3. lokakuuta 2013

Onnellinen on pois minun käsistäni

Korjaamiset on korjattu ja käsikirjoitus on lähetetty Gummeruksen ja Elisan suureen romaanikilpailuun.

En uskalla ajatella asiaa yhtään tämän enempää. Lakkasin korjaamasta sitä, kun tulin siihen tulokseen, että korjaan sitä väärään suuntaan.
Ammattitaitoni (jota siis ei ole) loppui ihan täysin. Aloin nähdä ja kuulla tekstin osia eri tavalla kuin mitä olin ne joskus kirjoittanut. Kaikki alkoi olla epäoleellista ja suuri osa oleellista. Muoviset kahvat olivat liian yksityiskohtaisesti kuvattuja ja bussin leimauslaite alkoi ärsyttää.
Niinpä päätin pienen rohkaisevan huomautuksen jälkeen lähettää käsikirjoitus pois käsistäni. Kirjoitusvirheineen kaikkineen.

Olisi voinut luulla, että olo olisi huojentunut ja onnellinen. Mutta vapisin ensimmäiset kymmenen minuuttia "send" nappulan painamisen jälkeen. Mieheni ei uskaltanut kommentoida mitenkään, koska tiesi sanovansa jotain kuitenkin väärin. Vaimonsa mielentila, sekava puhe ja päämäärätön pyöriminen oli selvät tunnusmerkit hiljaisuudelle. Hän hymyili minulle lämpimästi ja kietoi syliinsä hiljaa. Hyvä niin.

Siellä se nyt on. Luettavana. Samassa nipussa kaikkien oikeiden kirjailijoiden käsikirjoitusten kanssa. Kaikkien niiden joilla on parempi tarina, niiden jotka osaavat kirjoittaa teknisesti paremmin kuin minä.
Riittääkö minun syntymälahjani siihen, että joku bongaa sen? Joku haluaisi ehkä auttaa minua oppimaan ja kasvamaan kirjailijaksi? Joku näkisi minussa mahdollisuuden? En tiedä. Toivon kyllä, mutta en uskalla ajatella sitä ollenkaan. En halua luoda itselleni mitään mielikuvia mistään, että en pety ja ettei minuun satu.

Eli annan itseni ajatella tuon käsikirjoituksen kohtaloa vasta sitten, kun on sen aika. Sitä odotellessa... :)

tiistai 1. lokakuuta 2013

Haastattelu

Sain kurssilta tehtäväksi tehdä haastattelun.
No siinä sitten heti ajattelemaan, että haastattelen äitiä. Itsestään selvästi. Ensin halusin haastatella äitiä tulevaa kirjaani varten. Ajattelin, että se olisi mainiota materiaalia.

Sitten ajattelin lisää ja huomasin pohtivani, haluanko kirjoittaa kirjan itsestäni sittenkään? Minulla ei ollutkaan näkökulmaa siihen. En tiennytkään miten kirjoittaisin sen. Ajattelin muutaman päivän asiaa ja etsin eri haastatteluvaihtoehtoja. Tämä ei ollutkaan ihan niin helppo tehtävä, kuin ensin oletin. Jännittää.

Ankaran pohdiskelun jälkeen tulevan kirjan suunta on alkanut kirkastua ja äidin haastattelu on nyt varmaa. Haluan kirjoittaa kirjan itsestäni, mutta en itsestäni. Haluan kirjoittaa naiseudesta, äitiydestä ja elämisestä kolmen naisen näkökulmasta. Minun, äitini ja tyttäreni. Jännittää.

Niinpä haastattelen äitiäni siitä, mitä oli elää minun kanssa ja kasvattaa minua kun olin teini-ikäinen. Sillä minä aloitan. Naputtelin eilen illalla kasan kysymyksiä, joissa ei tuntunut olevan mitään järkeä, mutta jostain on aloitettava. Pelkään, että aika loppuu kesken, koska haastattelun pitäisi olla valmis tällä viikolla. Jännittää.

Miten sitten otan tähän kirjaan mukaan tyttäreni joka on nyt yhdeksänvuotias. Se ei tule olemaan helppoa, sillä tyttö on vielä lapsi. Miten kuvaan tytärtäni ja hänen tunteitaa, vai jätänkö ne kokonaan pois? Miten saan hänen näkökulmansa esitettyä ilman, että itse väritän sitä? En halua vaikuttaa häneen, enkä halua, että kun hän aikuisuuden kynnyksellä lukee kirjani, hän ei ymmärrä sitä, ei tunnista siitä itseään tai syyttää minua valehtelemisesta. Tai jotain muuta... Jännittää.

Jännittää.

maanantai 30. syyskuuta 2013

Miten tätä tekemistä on näin paljon?

Onnellisen tarina on valmis. Lähetin sen ylpeänä ja helpottuneena ystävällinen saatesanoilla: Nyt se on valmis.
Sitten ystäväni luki sen ja pidimme aivoriihtä sen tiimoilta.
Huomasimme monta sellaista seikkaa jota piti muuttaa.
Yksi konkreettisin oli se, että olen saattanut kuvailla tarinalle merkityksetöntä matkakortin leimaamiseen tarkoitettua laitetta hyvinkin yksityiskohtaisesti, kun taas tarinalle oleellinen tunne tai asia on jäänyt paljon vähemmälle huomiolle.

Olen korjannut, ylipyyhkinyt ja uudelleen kirjoittanut taas aika monta liuskaa ja monta olisi vielä edessä.
Aikataulu alkaa painaa päälle ja työtkin olisi tehtävä, perhe elämä elettävänä ja pihaa hoidettava.
Kissaa olisi silitettävä ja saunakin pitäisi lämmittää. 

Aikaa on enää kovin vähän ja tuntuu, että työtä on sitäkin enemmän. Minulle ei ole itseisarvo lähettää kirjaa kilpailuun kilpailun vuoksi, vaan itseni vuoksi. Ylitän itseni moninkertaisesti lähettämällä tekstin jonnekin, missä sitä lukee ja arvioi osaava henkilö. Ylitän itseni joka tapauksessa kun julkaisen sen. Ja minä julkaisen, vaikka se ei kilpailussa menestyisikään, sillä niin olen sen pyhästi ja juhlallisesti päättänyt sekä jopa luvannut.

Mutta minä ja minun osaamattomuuteni teettää kasan sellaista työtä, jonka voin oppia vain kirjoittamalla ja korjaamalla, poistamalla ja kirjoittamalla uudelleen. Vaikka en näekään mitenkään itseisarvona sitä, että kirjailija voisi olla vain henkilö jolla on siihen ns. koulutus, riittävästi opintovuosia ja riittävän korkea-arvoisia opintovuosia takana, niin ei siitä varmasti haittaakaan ole. Minun kirjoittamattomuuteni, kouluttamattomuuteni ja ns. maalaisuuteni kyllä näkyy ja kuuluu tekstissäni ja vaikka se onkin varmasti yksi sen suola, niin on se myös rasite.

Pelkkä lahja ei riitä... :)
Jos joku ei tiennyt, niin kirjani osallistuu Gummeruksen suureen romaanikilpailuun ja siihen viittaan tässä tekstissäni. Siihen voi osallistua 27.10.2013 saakka. Siitä siis tulee tämä päivämäärä jota kohti menen ja joka lähestyy vääjäämättä.

Mutta nyt korjaan lisää ajatuksettomuuksia kirjasta, jotta voisin ylpeänä lähettää sen tuomariston kynsiin.


Toivon onnea jokaiselle kilpailuun osallistuvalle ja odotan innolla minkälaista satoa se tuottaa.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Vanhassa vielä tekemistä, mutta uusi verso työntää jo voimakkaasti läpi harmaan maan.

Onnellinen palautui minulle oikoluvun jäljiltä. Huomasin itsekkin siellä edelleen karmeita kirjoitusvirheitä ja siis ihan ajatusvirheitä. Kirjoitin taas uusiksi alkua, mutta en edelleenkään koskenut tarinan kulkuun.

Tässä vaiheessa alkaa tulla tunne, että ; "ei tästä mitään tule".
Kukaan ei halua lukea tätä, huono tarina, ihan tyhmiä juttuja mulla, eikä ketään kiinnosta.

Ei se silti tarkoita, etten julkaisisi sitä. Julkaisen kyllä, kunhan saan ne kirjoitusvirheet sieltä pois.

Mutta se, mikä tässä vaiheessa on jännää on se, että uusi kirja työntää versojaan niin voimalla, että meinaa Onnellinen jäädä jalkoihin. Olen kirjoittanut jo ensimmäiset pari liuskaa ja ajatukset on siinä koko ajan.
Onkohan se tällaista muillakin kirjoittajilla? Että kun toinen työ on valmis tai lähelle, niin uusi tulee jo kovaa vauhtia? Vai onko se niin, että kirjan valmistumisen jälkeen pitää tyhjentää koko pajatso ennen kuin saa uutta ja tuoretta aikaan?

Miten teillä? Onko aiheita niin paljon, ettet tiedä mistä aloittaisit? Teet yhden niin toinen on jo tulossa vai onko pää saatava tyhjäksi, että voi luoda uutta?


torstai 12. syyskuuta 2013

Kirjoita luovasti, luovaa kirjoittamista vai jotain muuta?

Eilen oli ensimmäinen kurssipäivä.

Odotin koko päivän malttamattomana. Aamulla ensimmäisenä muistin, että tänään on se päivä. Hoidin ylivirkeää sairasta lasta ja sen isosiskoa ja yritin samalla tehdä töitä. Palaveerasin ja naputtelin muistioita. Puhuin puhelimessa ja paijasin pikkuista.
Iltapäivällä työt oli tehty ja koko perhe paineli ulos aurinkoon pihatöihin.
Mieheni alkoi määrätietoisesti puutarhatöihin jo ennen kuin lopetin työt, enkä voinut olla osallistumatta. Yhdessä nauroimme, miten terapeuttista on repiä vanhoja ruusuja maasta ja parturoida tuijista muodostunutta aitaa. Siellä mullan seassa odotin jännittyneenä ja vilkuilin kelloa hermostuneesti. Pitäisi käydä suihkussa ennen lähtöä, sillä puutarhuroinnissa oli tullut kuuma.

Vähän viiden jälkeen palasin sisälle laittamaan ruokaa. Ehtisin hyvin, koska kurssi alkaa vasta puoli seitsemältä. Halusin kuitenkin vielä tarkastaa, missä se olisi, joten kaivoin puhelimesta kalenterini ja järkytyin.

Minulla olikin vain viisitoista minuuttia aikaa, ennen kuin kurssi alkaisi kirkolla, jonne oli matkaa viisi kilometriä tai vähän päälle. Ruoka jäi laittamatta, suihkussa käymättä, kun huusin miehelleni, että nyt mennään!

Kurvasin kiireessä kirkolle ja etsin osoitteen perusteella parkkipaikan. Kurssi on kansalaisopiston tiloissa ja ne taas ovat lukion kanssa samassa rakennuksessa. Löysin aika helpostikin oikean paikan, mutta olin unohtanut merkitä luokkanumeron kalenteriin. Niinpä seikkailin siellä ja täällä, kyselin ihmisiltä jotka eivät tienneet ja myöhästyin. Meni hetki, kun kaivoin puhelimen avulla netistä luokkahuonetiedon, joka löytyi kansalaisopiston nettisivuilta.

Koputin liian hiljaa oveen ja avasin sen. Ihme ja kumma. Se oli pullollaan tavallisia ihmisiä ja ystävällinen kurssin vetäjä otti hymyillen vastaan.

Siellä sitä sitten istuttiin ja oltiin ihmeissään. Kerrottiin omista tavoitteista ja unelmista, syistä ja seurauksista. Kirjoitettiin eri näkökulmista ja esiteltiin itsemme kirjoittaen ja upottaen siihen syötetty lause.

Alla kurssin antia:

Minä
Olen kolmekymmentäneljävuotias äiti, projektipäällikkö ja ennen kaikkea nainen.
Olen tulinen luonne ja ajattelematon persoona, mutta piilotan sen taitavasti.
Olen erakko ja erakoksi aika sosiaalinen perheen keskusyksikkö.
Olen määrätön määrä sanoja jotka haluavat tulla kuulluksi.
Olen hyvä kirjoittaja.
Olen aktiivinen bloggaaja ja kohta esikoiskirjailija.
Olen nainen, jolla on unelmia ja määränpää.
Ajattelen paljon. Jätän ajattelematta usein.
Olen avoin ja silti rajoittunut.
Olen minä, tässä ja nyt.

Näkökulma, lapio
Tartun lapion kahvaan. Nostan sitä vaikka se tuntuu raskaalta. Vien toisenkin käteni sen varteen ja kerään kaiken voimani.
Isken. Isken minkä väsymykseltäni jaksan. Maa rohisee sen kärkeen.
Isken taas ja se uppoaa syvemmälle.
Lapioin omaa maatani. Sitä maata, jonka olen vaivalla hankkinut. Lapioin uutta elämää jota olen etsinyt.
Kaivan niin, että veri kohisee korvissani ja hikeni kirkkaat pisarat sotkevat silmälasini.
Lapio tuntuu yhä vain raskaammalta. Tämä lapio, jonka olen itse ostanut.
Ostin sen vanhalta naapurin mieheltä. Hän ei enää jaksanut sitä nostaa.
Ostin sen siksi, kun se nojasi vanhan miehen vanhan talon seinään.
Siinä se nojasi ja minä tiesin, että se on minun lapioni. Se kuuluu minulle.
Se auttaisi minua. Se nostaisi vanhan maani uuteen elämään ja minä nousisin sen mukana.
Tämä vanha lapio on minun uusi alkuni.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Ensimmäinen kirjani on kirjoitettu

Se on kirjoitettu.

Kun olin kirjoittanut viimeisen sanan, tunsin suurta iloa. Tunsin helpotusta, jännitystä ja odotusta. Minua itketti.

Nyt tuntuu tyhjältä. Eilen olin jotenkin ihan täynnä intoa ja melkein riensin tännekin kertomaan ilouutisen, mutta sitten elämä veti mukanaan enkä enää ehtinyt.

Istuin illalla nukuttamassa pientä kuumeista lastani. Istuin siinä ja kirjoitin mielessäni alkusanat.

"Istun lapseni vuoteen vieressä ja silitän häntä. Otto kääntyilee levottomasti ja juttelee hiljaa dinosauruksista joita on hänen yöhousujensa lahkeessa. Katselen lastani ja rakastan. Tunnen olevani kokonainen. Nainen. Elävä"

Tämän nyt kirjoitetun kirjan kirjoittamisen aikana on monen uuden kirjan aihiot pyörineet mielessä ja olen keskustellut erilaisistakin vaihtoehdoista. Nämä sanat ja ajatukset jäivät kuitenkin mieleeni ja ne ankkuroituivat päähäni nyt niin tiukasti, että minun on kirjoitettava se ulos itsestäni. Uskomatonta, mutta haluan kirjoittaa itsestäni.

Haluan kirjoittaa. Niin kliseistä. Kaikki muutkin haluaa. Kaikki muutkin on sitä mieltä, että heidän elämänsä on kirjoittamisen arvoinen. Ja tiedättekö... niin onkin. Kaikkien elämät ovat kirjoittamisen arvoisia ja kaikille niille kirjoitetuille elämille on olemassa joku jolle juuri sen elämän lukeminen on lukukokemus joka kannattelee.

Ehkä minunkin elämä, tai lähinnä kasvutarina nuoresta tytöstä keski-ikäisyyden porteille, on sellainen, joka antaa jollekin jotain. Hymyä, surua, tunteita ylipäätään. Ehkä se antaa jollekin motivaatiota tai auttaa päättämään jonkin itselleen tärkeän asian suunnan.

No. Onnellinen on vielä kuitenkin prosessissa. Punakynä versio palautuu minulle maanantaina ja se on työstettävä heti, että voin lähettää sen kilpailuun. Sitten se on raadin hallussa ja he päättävät se kohtalosta.

Jos, ja hyvin todennäköisesti, kun käsikirjoitukseni ei kuitenkaan yllä kovin korkealle, voin julkaista sen Elisa Kirjan kautta e-kirjana. Eli niin tai näin. Julkaisen sen. :) Olisihan se toki hauskaa, että vaikuttava raati pitäisi kirjoittamastani. Sitä ei kuitenkaan voi ennustaa. Ja onhan se nyt herranjestas ensimmäinen kirjani. Ei se täydellinen voi olla!

Nyt teen viisaasi ja jätän spekuloimatta sitä asiaa enempää. En ole ajatellut kilpailua aktiivisesti sen jälkeen, kun päätin osallistua siihen. Olen tietoisesti jättänyt ajattelematta. Ajattelu ei aina sovi minulle.

...
Silitän pienen kuumeisen Oton, kaksivuotta, poskea ja katson, kun hän syö aamupuuroa vähän huonolla ruokahalulla. Leevi, kaksitoistavuotias esiteini keittää itselleen ja siskolleen Wilmalle, yhdeksänvuotiaalle poikatytölle, teetä. He höpisevät tulevasta päivästä ja isänsä eilen ostamista sähkörummuista.
Kello ei ole vielä kahdeksaa ja auringon aamuiset säteet värittävät ikkunasta näkyvän niityn kauniin kullankeltaiseksi.
Tämä tuntuu elämältä. Minun elämältä.
....

Jotenkin noin tai ehkä sinnepäin... Uutta kohti!

torstai 29. elokuuta 2013

Luovaa kirjoittamista

Ilmoittauduin kurssille. Luovan kirjoittamisen kurssille. Itseopiskelun aika on ohi!
Vaan ei ole, mutta ajattelin, että voisin ehkä oppia jotain uutta opiskelemalla ohjatusti. Varmasti.

Jännityksellä odotan sitä kurssia. Katsotaan mitä siitä tulee. Sillä välin olen lukenut ja kirjoittanut.

Lukenut.
Peter Franzenin kirjoittamaa kirjaa. Annan arvosteluni siitä myöhemmin. Vielä on pari sanaa kuulematta. Niin, siis en oikeastaan lue vaan kuuntelen. Rakastan äänikirjoja. Harmillista vain, että taiteilija on nauhoittanut lukunsa samaan aikaan tietyömaan kanssa, joten kivipora sukeltaa välillä korvakäytäviin epäsovinnaisissa paikoissa. Mutta en anna tuollaisen pikkuseikan häiritä vaan kuuntelen ilolla kirjan loppuun.

Se mikä tässä kirjassa on ollut parasta, se on avannut minulle uuden jännän tavan kirjoittaa. Silmäni aukeavat koko ajan enemmän ja enemmän ja minusta tuntuu, että oppiminen on loputon suo. Hyväntuoksuinen ja kaunis suo johon uppoan mielelläni.


Kirjoittanut.
Kirjoittanut kaiken "Onnellisen" alusta uudelleen. Tarinaa en ole lähtenyt muuttamaan, mutta olen silti kirjoittanut kaikkea uudestaan. Aloitin alusta ja olen hyvässä matkassa. Parin viikon päästä olen luvannut, että koko homma olisi niin valmis, että voisin lähettää sen jo kohta eteenpäin. Sittenhän se olisi tehty.

Luovankirjoittamisen kurssi voi olla hauska, jos se on sellainen, että opettajan kanssa synkkaa. Pahin pelkoni on se, että minua halutaan muuttaa. Haluan toki kehittyä ja kasvaa kirjoittajana, mutta omalla äänelläni. En oikein kirjoitetun suomenkielen äänellä, vaan omallani. Tällaisella vähän virheellisellä äänelläni.

Tänään aion kirjoittaa lisää. Olo on kurja kun flunssa kiusaa. Mutta kun työpäivä on pulkassa, nappaan käsikirjoituksen silmieni alle ja alan töihin.



maanantai 19. elokuuta 2013

Kirjamessujen jälkeistä tunteiden kirjoa



Postattu aikanaan Mama Dreamerin blogissa. Tunnelmia kirjoittamisesta!

---------------------------
Itken sohvalla kun näen Erinin laualavan"Mitä tänne jää". Cheekin biisi jota en ole koskaan kuullut.
Erin tekee siitä sellaisen, että minä itken. Lapset on hämmentyneitä ja mies huolissaan. Mitä nyt?

Minussa on heräännyt ja kuollut niin paljon tänään, etten tiedä mitä tuntea tai ajatella. Tajusin kirjamessuilla käydessäni kustantamoiden juttusilla, etten ole samalla aikakaudella niiden kanssa. Heräsin siihen jo eilen. Olen kokeillut tätä ennenkin. Ensimmäisen käsikirjoituksen kanssa. En halua olla jonossa muiden pöytälaatikkokirjailijoiden kanssa käsi ojossa odottamassa armopalaa jumalalliselta kustantamolta.

Minä olen ihminen. Ihminen joka haluaa kirjoittaa teile. Hlauaa julkaista tekstejä teille. Haluan, että te tunnette, ajattelette, vaikutatte ja olette. Olette olemassa. Tuntevina ihmisinä ja vaaditte minulta. Vaaditte kustantamoilta jotain muuta. Kirjailijat ovat aika oman onnensa nojassa ja kustantamoiden varassa. Suomi on pullollaan ihmisiä, jotka haluavat julkaista. Kukin omalla syyllään. Toisilla (useimmilla) on joku omasta mielestään (ja äidin) loistava aihe, josta he kirjoittavat sydän verellä tai muuten vain halutessaan jakaa tietoa.

Niin minäkin. Kirjoitan sydän verellä. Haluan jakaa tietoa ja minulla on miljoona loistavaa aihetta.
Mikä tekee minusta erilaisen. En vielä tiedä, mutta aion ottaa selvää.
Ehkä se on nämä tämäniltaiset kyyneleet. Ehkä se on se, että herätän ihmisissä tunteita. Tai se, että haluan olla luova myös siinä miten julkaisen tekstejäni.

Itkin niin paljon, että minun oli pakko mennä "piiloon". En osaa selittää tätä. Minun on kirjoitettava, koska se on minun tapani pitää itseni hengissä. olen tässä hiljan tavannut ihmisen joka on tietämättään tullut minulle todella tärkeäksi. Olen tuntenut hänet työni puolesta jo jonkin aikaa, mutta vasta kun hän löysi tekstini, olen ymmärtänyt, että tämä ihminen kuuluu elämääni ja on kohtalooni kirjoitettu. Tämä ihminen esitti minulle tänään tärkeitä kysymyksiä.

Haluan kirjoittaa.
Miksi?
Tarvitsen sitä.
Miksi?
Koska se on tapani kanavoida tunteitani.
Miksi?
Koska se antaa minulle tyydytystä kun huomaan, että joku muukin voi tuntea samoin.
Miksi?
Koska oivallan, etten ole koskaan yksin.
Miksi?
Koska en halua olla yksin.
Miksi?
Koska haluan olla lähellä ihmistä, mutta en välttämättä kasvotusten.
Miksi?
En tarvitse fyysistä läsnäoloa, mutta tarvitsen ihmistä.

Voisin jatkaa kysymyksiä vaikka kuinka ja kauan, mutta se on raskasta. Ymmärsin kuitenkin tänään, että minun pitää tehdä niin. Minun pitää kysyä itseltäni miksi. Tarpeeksi monta kertaa. Ja sitten minun pitää tehdä liiketoimintasuunnitelma ja alkaa tehdä tästä enemmän.

Minä tarvitsen teitä. Mutta pyydän, älkää pitäkö minua tyhmänä, tavallisena ja joukkoon hukkuvana. Älkää antako minulle itsestään selviä ohjenuoria ja elämänohjeita. Älkää pitäkö minua samanlaisena kun muut.
Minä erotun joukosta. Erotun siksi, että minulla on se. Se joka monelta puuttuu. Minä osaan kirjoittaa.

Elli.-Jasmiini

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Aukea.net

Postattu aikanaan Mama Dreamerin blogissa. Tunnelmia kirjoittamisesta!


---------------------------


On sunnuntai. Olen ollut koko päivän suurten tunteiden varassa.
Jätän ne järjen alle ja samalla epäilen, että olen väärässä. Tunteilla pitäisi olla tilaa. Niiden pitäisi saada kuulua.

En kuitenkaan voi antaa niille sijaa. Jos tekisin niin, olisin järjetön eläin ja elämä olisi hankalaa ja kipeää.

Istun sohvalle siemailemaan viiniä. Sunnuntain lähes täydellinen illallisen lautaset on jääneet keittiön pöydälle odottamaan halutonta kokkia jälkiään korjaamaan ja punaviini on hengittänyt lasissa liian kauan. Olo on raukea ja tabletin näytölle latautuu Hesarin uutiset.

Poks. Aukea.net!
Kaikki suuret tunteet häviävät kuin tuhka tuuleen ja saan uutta tuulta purjeisiin. Aukea.net. On siis olemassa paikka missä voin julkaista tekstiäni siinä toivossa, että saan rakentavaa palautetta. Palautetta sellaisilta ihmisiltä, jotka voivat minulle sitä antaa. Jotka voivat sanoa; "suksi suolle ja jätä nämä hommat!" tai sitten jotain muuta. Jotain muuta, toivon.

No niin. Minä etenen taas. Odotan, että saan ylläpidolta luvan jatkaa ja pääsen sivustoon todella käsiksi. Aion julkaista siellä muutamia tekstejäni ja sitten odotan. Mitään en tässä häviä.

Jännittävää ja hauskaa.

perjantai 16. elokuuta 2013

Pakko kirjoittaa

Postattu aikanaan Mama Dreamerin blogissa. Tunnelmia kirjoittamisesta!


---------------------------

Aamulla silmiin sattuu. En jaksaisi nousta, mutta kuulen olohuoneessa uutisten alkavan. Parivuoteemme jalkopäätyyn sijoitetusta pinnasängystä pikkuinen kurkistelee varpaideni välistä ja väläyttää aurinkoisen hymyn. Nousen lämpimän peiton alta ja värähdän kylmää aamua. Nostan lapsen pinnasängystä ja aamun kylmyys kaikkoaa kun pikkuihminen halaa koko pienellä ruumillaan minua. Painan nenäni pikkuisen kaulakuoppaan ja suljen silmäni hetkeksi. Nämä muutamat sekunnit laitan sieluni sopukoihin talteen ja hymyillen kannan pikkuisen ja itseni olohuoneeseen uutisten ääreen. Aamukahvi tarjoillaan eteeni ja maitomuki nostetaan lapsen pieniin käsiin.
Isommat röllit kömpivät silmät unesta suloisina olohuoneeseen ja aamun rutiinit pyörivät omalla painollaan. Kukaan ei korota ääntään, eikä kukaan ole vihainen. Kenelläkään ei ole kiire, vaikka aikataulu on tiukka.

Aamun on ohi ja painan oven kiinni jokaisen lähdettyä omaan päivään. Jään yksin tähän pieneen kotiimme.
Silmiin sattuu. Päätän mennä takaisin nukkumaan ja asetan kellon soittamaan. Tänään on tehtävä asioita, enkä voi antaa itseni nukkua koko päivää. On kirjoitettava ja käytävä asioilla.

Pyörähdän vuoteessani. Meidän vuoteessa. Otan rakkaani tyynyn syleilyyn ja suljen silmät. Annan miehen tuoksun täyttää mieleni ja rakkauden tuntua vatsanpohjassani saakka. Muistan kuinka paljon rakastan tätä miestä, hänen tuoksua, kosketusta ja tuuheaa tukkaa. Muistan sen miltä hän tuntui silloin joskus. Hänen kylmät huulensa ihollani, kuumat kädet vartalollani. Ihanat sanat joita silloin kuiskailtiin, varastetut pienet hetket vaikka rakkaani oli jo myöhässä tapaamisestaan. Muistan sen, etten halunnut olla erossa hetkeäkään, etten kestänyt olla yksin itseni kanssa, koska ikävöin niin, että sieluni tuntui kuristuvan kasaan. Ikävä täyttää mieleni nytkin, vaikka hänen vuoteensa on vielä lämmin. Ikävöin, vaikka tiedän, että saan hänet itselleni taas illalla. Ikävöin vaikka hän on ollut minun kaikki nämä vuodet ja vaikka tiedän, että saan pitää hänet ikuisesti. Vaikka kuolema meidät erottaisi, hän on minun. Odotan hänen lämmintä syliään, hänen lempeää katsetta kun sanon jotain hölmöä. Odotan, että hän ottaa minut syliinsä ja pitää kiinni kun illalla istun hänen viereensä sohvalle. Odotan, että hän suutelee minua kuin ei olisi koskaan suudellut. Tunnen hänen käsivartensa ympärilläni ja sydämen sykkeen omaani vasten. Rakastan niin paljon, että pakahdun kohta.

En saa unta. Silmiin sattuu, mutta nousen ylös ja kömmin vaatekaapille. En voi nukkua. Minun on kirjoitettava nyt. Ihan mitä vain. Vaikka rakkauden tunnustus...