Sain kurssilta tehtäväksi tehdä haastattelun.
No siinä sitten heti ajattelemaan, että haastattelen äitiä. Itsestään selvästi. Ensin halusin haastatella äitiä tulevaa kirjaani varten. Ajattelin, että se olisi mainiota materiaalia.
Sitten ajattelin lisää ja huomasin pohtivani, haluanko kirjoittaa kirjan itsestäni sittenkään? Minulla ei ollutkaan näkökulmaa siihen. En tiennytkään miten kirjoittaisin sen. Ajattelin muutaman päivän asiaa ja etsin eri haastatteluvaihtoehtoja. Tämä ei ollutkaan ihan niin helppo tehtävä, kuin ensin oletin. Jännittää.
Ankaran pohdiskelun jälkeen tulevan kirjan suunta on alkanut kirkastua ja äidin haastattelu on nyt varmaa. Haluan kirjoittaa kirjan itsestäni, mutta en itsestäni. Haluan kirjoittaa naiseudesta, äitiydestä ja elämisestä kolmen naisen näkökulmasta. Minun, äitini ja tyttäreni. Jännittää.
Niinpä haastattelen äitiäni siitä, mitä oli elää minun kanssa ja kasvattaa minua kun olin teini-ikäinen. Sillä minä aloitan. Naputtelin eilen illalla kasan kysymyksiä, joissa ei tuntunut olevan mitään järkeä, mutta jostain on aloitettava. Pelkään, että aika loppuu kesken, koska haastattelun pitäisi olla valmis tällä viikolla. Jännittää.
Miten sitten otan tähän kirjaan mukaan tyttäreni joka on nyt yhdeksänvuotias. Se ei tule olemaan helppoa, sillä tyttö on vielä lapsi. Miten kuvaan tytärtäni ja hänen tunteitaa, vai jätänkö ne kokonaan pois? Miten saan hänen näkökulmansa esitettyä ilman, että itse väritän sitä? En halua vaikuttaa häneen, enkä halua, että kun hän aikuisuuden kynnyksellä lukee kirjani, hän ei ymmärrä sitä, ei tunnista siitä itseään tai syyttää minua valehtelemisesta. Tai jotain muuta... Jännittää.
Jännittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti