tiistai 22. lokakuuta 2013

Kirjoittamisen harjoitustehtävä; Minun helvettini

Vuoteeni on lämmin. En haluaisi nostaa peittoa pois silmiltäni, mutta minun on pakko. Valo iskeytyy silmieni verkkokalvolle kuin piikkimatto selkänahkaan ja ähkäisen tuskasta. Lasken paljaat varpaani kylmälle lautalattialle ja etsin kirosanoja mutisten villasukkani joista toinen on kadonnut koiran leikkeihin.
Orpo villasukka jalassani vaellan hiljaa ja harmaana talon läpi toiseen päähän, jossa tiedän tuon kirotun piskin nukkuvan. Näen jo kaukaa, että se on unessa ja sen käpälien alla on kadonnut sukkani.
Kävelen sen luokse ja ajattelen, että annan sen (koiran) pois. Vihaan sitä, kun se syö sukkani. Minun villasukkani ovat minun elämäni. Ne ovat ainoat jotka tuntuvat joltain. Ne lämmittävät kun muuten on vain kylmää ja tyhjää.

Jääkaapissa on vastassa valo. Kukaan ei ole käynyt kaupassa. Ei täällä asu ketään muuta, miten sitten kukaan muu voisi käydä kaupassa. Kiroan yksinäisyyttäni ja koluan kaappeja. Löydän kovaksi kuivuneen munkin ja haukkaan siitä palasen. Sisäinen rauha valtaa minut hetkeksi ja tunnen olevani elossa. Hampaastani lohkeaa pala ja minua sattuu johonkin muualle kuin sieluun.

Munkista ei jää palaakaan. Hampaastani jää. On mentävä hammaslääkäriin, sillä vihlonta yltyy. Nautin kivun tunteesta, mutta tiedän, että kohta se jo kyllästyttä. Tuttu ja turvallinen turta tunne houkuttelee. En pysty harjaamaan hampaitani, koska kuvittelen, että ne putoavat kohta kaikki. Se oli kova munkki.

Tänään on hyvä päivä, päätän. Olen saanut vaatteet päälle ja puhelimitse ohjeet hammaslääkäriltä. On lähdettävä ulos ja mentävä kylälle. Ajattelen, että kävelen. Tapan aikaa, ja olen unilta turvassa. Puen vielä kauhtuneen takkini ja painan pipon päähän. Aaan oven ja siinä se on. Harava. Se saatanan harava, joka muistuttaa minua siitä, ettei kukaan ole haravoinut pihaa. Tässä talossa ei edelleenkään asu kuin koira ja minä. Kukaan muu ei sitä pihaa haravoi. En minäkään. Potkaisen haravan maahan ohimennessäni.
Teen sen sitten ensivuonna. Ehkä en ollenkaan.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Pyörre

Kirjoittamisen kurssilla käytiin läpi pyörrekirjoittamista.
Tarkoittaa sitä, että ravistaa itsensä irti kaikesta tietoisesta ja kirjoittaa ihan mitä mieleen juolahtaa. Älä ajattele, kun kirjoitat.

Esimerkiksi näin:

Menopeli pisti minua silmään ilman että ajattelen mitään. Kirjoitan vain siksi, että kirjoitan, eikä minulla ole mitään ajatuksia, kunnes joku ottaa minusta ohjat ja upottaa syvään suohon, jossa on päivänkakkaroita. Ilman niitä on jotenkin helpompi olla, vaikka se onkin minun lempikukkani. Katsos karhua kun se kierii rinnettä alas, annettuna tehtävänään syödä mansikoita. En ole mikään kauhean paha, mutta ruoka maistuu kammottavalta ja minä olen varma että tämä on painajainen.

Tarkoitus on irrottaa itsensä kaikista ajatuksisata ja siteistä joita me koko ajan luomme itsellemme. Me teemme kaikenlaisia sääntöjä ja ajattelemme joskus yli kirjoittamaamme. Mielikuvitus pitää vapauttaa.

Niinpä kirjoittelen tällä viikolla pyörteitä ja annan mielikuvitukselle tilaa. Tarvitsen sitä, sillä lupasin yrittää kirjoittaa eroottisen kirjan. Se ei ole kyllä vahvin alueeni, joten tarvitsen paljon pyörteitä ja lukuharjoittelua.

Lukemisiin.

torstai 3. lokakuuta 2013

Onnellinen on pois minun käsistäni

Korjaamiset on korjattu ja käsikirjoitus on lähetetty Gummeruksen ja Elisan suureen romaanikilpailuun.

En uskalla ajatella asiaa yhtään tämän enempää. Lakkasin korjaamasta sitä, kun tulin siihen tulokseen, että korjaan sitä väärään suuntaan.
Ammattitaitoni (jota siis ei ole) loppui ihan täysin. Aloin nähdä ja kuulla tekstin osia eri tavalla kuin mitä olin ne joskus kirjoittanut. Kaikki alkoi olla epäoleellista ja suuri osa oleellista. Muoviset kahvat olivat liian yksityiskohtaisesti kuvattuja ja bussin leimauslaite alkoi ärsyttää.
Niinpä päätin pienen rohkaisevan huomautuksen jälkeen lähettää käsikirjoitus pois käsistäni. Kirjoitusvirheineen kaikkineen.

Olisi voinut luulla, että olo olisi huojentunut ja onnellinen. Mutta vapisin ensimmäiset kymmenen minuuttia "send" nappulan painamisen jälkeen. Mieheni ei uskaltanut kommentoida mitenkään, koska tiesi sanovansa jotain kuitenkin väärin. Vaimonsa mielentila, sekava puhe ja päämäärätön pyöriminen oli selvät tunnusmerkit hiljaisuudelle. Hän hymyili minulle lämpimästi ja kietoi syliinsä hiljaa. Hyvä niin.

Siellä se nyt on. Luettavana. Samassa nipussa kaikkien oikeiden kirjailijoiden käsikirjoitusten kanssa. Kaikkien niiden joilla on parempi tarina, niiden jotka osaavat kirjoittaa teknisesti paremmin kuin minä.
Riittääkö minun syntymälahjani siihen, että joku bongaa sen? Joku haluaisi ehkä auttaa minua oppimaan ja kasvamaan kirjailijaksi? Joku näkisi minussa mahdollisuuden? En tiedä. Toivon kyllä, mutta en uskalla ajatella sitä ollenkaan. En halua luoda itselleni mitään mielikuvia mistään, että en pety ja ettei minuun satu.

Eli annan itseni ajatella tuon käsikirjoituksen kohtaloa vasta sitten, kun on sen aika. Sitä odotellessa... :)

tiistai 1. lokakuuta 2013

Haastattelu

Sain kurssilta tehtäväksi tehdä haastattelun.
No siinä sitten heti ajattelemaan, että haastattelen äitiä. Itsestään selvästi. Ensin halusin haastatella äitiä tulevaa kirjaani varten. Ajattelin, että se olisi mainiota materiaalia.

Sitten ajattelin lisää ja huomasin pohtivani, haluanko kirjoittaa kirjan itsestäni sittenkään? Minulla ei ollutkaan näkökulmaa siihen. En tiennytkään miten kirjoittaisin sen. Ajattelin muutaman päivän asiaa ja etsin eri haastatteluvaihtoehtoja. Tämä ei ollutkaan ihan niin helppo tehtävä, kuin ensin oletin. Jännittää.

Ankaran pohdiskelun jälkeen tulevan kirjan suunta on alkanut kirkastua ja äidin haastattelu on nyt varmaa. Haluan kirjoittaa kirjan itsestäni, mutta en itsestäni. Haluan kirjoittaa naiseudesta, äitiydestä ja elämisestä kolmen naisen näkökulmasta. Minun, äitini ja tyttäreni. Jännittää.

Niinpä haastattelen äitiäni siitä, mitä oli elää minun kanssa ja kasvattaa minua kun olin teini-ikäinen. Sillä minä aloitan. Naputtelin eilen illalla kasan kysymyksiä, joissa ei tuntunut olevan mitään järkeä, mutta jostain on aloitettava. Pelkään, että aika loppuu kesken, koska haastattelun pitäisi olla valmis tällä viikolla. Jännittää.

Miten sitten otan tähän kirjaan mukaan tyttäreni joka on nyt yhdeksänvuotias. Se ei tule olemaan helppoa, sillä tyttö on vielä lapsi. Miten kuvaan tytärtäni ja hänen tunteitaa, vai jätänkö ne kokonaan pois? Miten saan hänen näkökulmansa esitettyä ilman, että itse väritän sitä? En halua vaikuttaa häneen, enkä halua, että kun hän aikuisuuden kynnyksellä lukee kirjani, hän ei ymmärrä sitä, ei tunnista siitä itseään tai syyttää minua valehtelemisesta. Tai jotain muuta... Jännittää.

Jännittää.