Kirjoittamisen harjoitustehtävä; Minun helvettini

Vuoteeni on lämmin. En haluaisi nostaa peittoa pois silmiltäni, mutta minun on pakko. Valo iskeytyy silmieni verkkokalvolle kuin piikkimatto selkänahkaan ja ähkäisen tuskasta. Lasken paljaat varpaani kylmälle lautalattialle ja etsin kirosanoja mutisten villasukkani joista toinen on kadonnut koiran leikkeihin.
Orpo villasukka jalassani vaellan hiljaa ja harmaana talon läpi toiseen päähän, jossa tiedän tuon kirotun piskin nukkuvan. Näen jo kaukaa, että se on unessa ja sen käpälien alla on kadonnut sukkani.
Kävelen sen luokse ja ajattelen, että annan sen (koiran) pois. Vihaan sitä, kun se syö sukkani. Minun villasukkani ovat minun elämäni. Ne ovat ainoat jotka tuntuvat joltain. Ne lämmittävät kun muuten on vain kylmää ja tyhjää.

Jääkaapissa on vastassa valo. Kukaan ei ole käynyt kaupassa. Ei täällä asu ketään muuta, miten sitten kukaan muu voisi käydä kaupassa. Kiroan yksinäisyyttäni ja koluan kaappeja. Löydän kovaksi kuivuneen munkin ja haukkaan siitä palasen. Sisäinen rauha valtaa minut hetkeksi ja tunnen olevani elossa. Hampaastani lohkeaa pala ja minua sattuu johonkin muualle kuin sieluun.

Munkista ei jää palaakaan. Hampaastani jää. On mentävä hammaslääkäriin, sillä vihlonta yltyy. Nautin kivun tunteesta, mutta tiedän, että kohta se jo kyllästyttä. Tuttu ja turvallinen turta tunne houkuttelee. En pysty harjaamaan hampaitani, koska kuvittelen, että ne putoavat kohta kaikki. Se oli kova munkki.

Tänään on hyvä päivä, päätän. Olen saanut vaatteet päälle ja puhelimitse ohjeet hammaslääkäriltä. On lähdettävä ulos ja mentävä kylälle. Ajattelen, että kävelen. Tapan aikaa, ja olen unilta turvassa. Puen vielä kauhtuneen takkini ja painan pipon päähän. Aaan oven ja siinä se on. Harava. Se saatanan harava, joka muistuttaa minua siitä, ettei kukaan ole haravoinut pihaa. Tässä talossa ei edelleenkään asu kuin koira ja minä. Kukaan muu ei sitä pihaa haravoi. En minäkään. Potkaisen haravan maahan ohimennessäni.
Teen sen sitten ensivuonna. Ehkä en ollenkaan.