perjantai 22. maaliskuuta 2013

Kyyneleet tekstiin ja kirjan sivuille.

En ole vielä kerjännyt valtavaa kommenttitulvaa käsikirjasta. Vaatii sisua saada ihmisiltä yhtään mitään ulos. Paras kommentti jota saa on: "sulla on kyllä sana hallussa." No niin... senhän mä halusinkin kuulla. Sitä kun en tiennyt. Mutta miten se teksti???

Minulla on henkilökohtainen kustannustoimittaja, ystävä ja henkilö jolla on näkemystä. En muista olenko jo lätissyt mielenne solmuun hänestä, ja tästä koko kustannustoimittamisesta, kirjoittamisesta ja palautteen saamisesta, mutta aion jatkaa samalla linjalla.

Läppäsin vahvasti keskeneräisen käsikirjoituksen ylityöllistetylle kustannustoimittajaystävärakkaalleni. Pyysin armotonta tuomiota. En ole saanut sitä. On niin törkeä kiire ettei hän ehdi. No en minäkään ehdi kun lapsi on koko viikon ollut sairaana, työt kasaantuu ja muutto unelmataloon maaseudun läheisyyteen on ensiviikolla. Odotan silti sitä hetkeä, kun saan istua teekupin äärelle ja tuo yksilö punakynäilee tekstiäni ja analysoi sitä kanssani puolueettomasti. Odotan sitä, tarvitsen sitä.

Kommentti jonka hän on vahingossa livauttanut sivulauseessa, ja johon tartun kuin nälkäinen katukoira oli, että "Tämä käsikirjoitus on antanut minulle jotain. Pystyin jotenkin samaistumaan tähän juttuun.Olen ehkä jopa kasvanut sen myötä.".
Siis; "olen ehkä jopa!" Ihan sama vaikka olen ehkä jopa! Mahtavaa! Ainakin yksi lukija on saanut tästä jotakin. Olen onnistunut sillä rääpäleisellä tekstillä synnyttämään ajatuksia ja antamaan jotakin! Hienompaa tunnetta on vaikea kyllä heti löytää.

Sitä varten minä kirjoitan. Että joku tuntee jotain, ja että joku saa siitä jotakin. Että voisin auttaa jotain oivaltamaan omasta itsestään jotain, ja ehkä sitä kautta löytämään itsestään hyviä puolia, parempia asioita tai vaikka vain jaksaa lukea loppuun. Jos joku edes vihaa sitä, niin sekin on hyvä. Vihakin on tunne. Toivon todella, että saan venytettyä muutaman kyyneleen ja tunteen tulvan kokonaiseen kirjaan. On toki ihan sama, onko siinä sata sivua vaiko neljäkymmentä, mutta kunhan se antaa jotain lukijalleen.

Hmh... sellaisilla tunnelmilla tänään. Vuodatin muutamat kyyneleet Mama Dreamer blogissani. Jos vaikka onnistuisinkin samaan kirjassa... jää nähtäväksi.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Vakavasti otettava aikuinen

Mikähän siinä on, että en osaa ottaa itseäni vakavasti.
Vaikka olisin kuinka ammattilainen missä tahansa, tai kuinka hyvä luntevasti tehden mitä tahansa, en ota itseäni vakavasti. En pidä itseäni vakavasti otettavana. Asetan riman niin korkealle, ettei sinne yletä kovin helpolla, jos ollenkaan.

Kirjailija. En ole kirjailija. En ole julkaisut ainuttakaan kirjaa (vielä).
Kirjoittaja. En ole käynyt kouluja ja tekstini ovat täynnä kirjoitusvirheitä.
Projektipäällikkö. En ole käynyt ammattia vastaavaa sertifiointia vielä koska sen voi käydä vasta, kun olen toiminut yhtäjaksoisesti projektipäällikkönä muutaman vuoden pidempään nyt.
Ystävä. Näen ystäviäni liian harvoin, en soita koskaan, enkä edes asu naapurissa.
Vaimo. En ole tehnyt ruokaa, kun mieheni tulee kotiin.
Vanhempi. En osaa olla vanhempi lapselleni jos kiukku iskee keskellä kauppaa.
Työntekijä. En osaa työtäni riittävän tehokkaasti tai hyvin.
Kollega. Neuvon ihan väärin ja sitten hommat pitkittyy ja tulee paha mieli.
Kissan omistaja. Inhoan sen joka paikkaan kiinni jääviä karvoja.
Tytär. Kyläilen liian harvoin.

Onhan noita. Vaikka millä mitalla. Ja kaikki ovat ihan minun itse, omassa pienessä päässä kehittämiäni asioita. Niillä ei ole totuuspohjaa millään. Minä en voi tietää mitä ihmiset minusta ajattelevat, mutta voin vaikuttaa siihen, miten itse ajattelen itsestäni.

Kirjailia. En ole kirjailija vielä, mutta se on intohimoinen tavoitteeni.
Kirjoittaja. Olen synnynnäinen kirjoittaja joka pyrkii kehittymään ajan jatkuvassa sykkeessä.
Projektipäällikkö. Olen osaava ja oppiva projektipäällikkö ja sertifikaatin saan muutaman vuoden kuluttua.
Ystävä. Olen aina läsnä, vaikka en ole paikalla. Puhelin on mukanani aina ja ajatukset ystävissäni jatkuvasti. Rakastan heitä.
Vaimo. Ruoka ei ole valmista, mutta teemme sen yhdessä.
Vanhempi. Kaikilla lapsilla tulee kaupassa kiukku. Mitä sitten?
Työntekijä. Osaan työni juuri niin hyvin kuin osaa. Kehityn koko ajan. Kukaan ei ole tehokas koko ajan.
Kollega. Ainakin yritin ja se on tärkeintä.
Kissan omistaja. Mummeli on maailman paras unikaveri karvoistaan huolimatta.
Tytär. Lapseni kyläilevät senkin edestä ja minulla on maailman parhaat vanhemmat.

Mitä tästä kaikesta avautumisesta opimme? Emme ehkä mitään, mutta minä avasin näppärästi itselleni taas, että minusta tulee maan mahtava kirjailija siksi, että minä olen minä. Ei ole merkitystä sillä ostaako kukaan kirjaani, mutta on merkitystä sillä että voinko/saanko kirjoittaa.
Minä itse olen suurin esteeni, sillä minä olen vakavasti otettava aikuinen, kirjoittaja, ihminen.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Pilkku väärässä paikassa

Minä olen sellainen kirjoittaja, joka ei ollut koulussa tarkkana. Minä en ollut se, joka jaksoi keskittyä sillä tunnilla, jolla käytiin pilkun paikkaa. Taisin nukkua etupulpetilla kun luokkakaveri potki takanani penkkiä, etten nukkuisi turhan kovaäänisesti.

Olen kuitenkin aina rakastanut kirjoittamista. Jo esiteininä raapustin satuja lapsille ja runoilin ihan kaikesta ja koko ajan. Kun teini-ikä otti niskalenkin ja angstit painoivat päälle, äiti osti päiväkirjan. Kukaan ei minun kirjoitusvirheisiini ole puuttunut, tai jos on niin olen suuttunut. Asetelmat oppimiseen on siis olleet vähän kallellaan. En ole osannut ottaa kirjoitusvirheiden korjaamista oikein, vaan olen luullut että minun tekstiäni halutaan muuttaa. Sanajärjestyksiin ei kukaan ole saanut koskea ilman, että olen haukkonut henkeä ja miettinyt tapoja lyödä arvostelijaa hänen huomaamattaan.

Ja kappas... typoja hiipii kirjoituksiin jatkuvasti. Vasta nyt kun ikä alkaa näkyä silmäkulmissa ja tekstien luonteessa huomaan että ne häiritsevät minua. En edelleenkään pidä siitä, jos joku haluaa kääntää lauserakenteita "oikeaksi", mutta en suunnittele murhaa sen johdosta. Sen sijaan olen kaivellut netistä valmiiksi "kirjoittajan koulu" saitteja ja avannut pilkkisivut jo esiin. Kun se hetki tulee jolloin saan puhtia ja mielenkiintoa, korjaan virheeni ja opettelen pilkkujen paikat!

Siihen asti... kirjoitusvirheiden puolesta!


sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Missä mun huumorintaju?

Luin naisten päivän kunniaksi Anna-Leenä Härkösen "Laskeva neitsyt".
Alla siitä kirjoittamani arvostelu:

"Aurinko vinguttaa energiaa taivaan täydeltä. Ei ole mitään mihin hukata sitä. Töitä on vähän, eikä niiden vähienkään tekemiseen vaadita ajattelua. Hyvä. Nyt on se hetki, kun voin kaivaa puhelimesta viihteellistä luettavaa. Onhan nyt naistenpäivä!
Otan mutaman tunnin vapaata töistä ja lataan itselleni Anna-Leena Härkösen helposti luettavaa kamaa. Nyt ei pidä olla otsa rypyssä. On niin nätti päiväkin. Sen sijaan, että lähtisin ulkoilemaan niin kun oikeasti ulos, nautiskelen mielummin näkymistä tässä sisällä, keittiön pöydän ääressä.
Tee on kuumaa ja puhelimen näytöllä vilisee tekstiä. Nauran ääneen ja tunnen ihan uskomatonta samankaltaisuutta. Anna-Leena saa minut tuntemaan itseni ihan hyväksi ihmiseksi! Mutta sitten soi puhelin ja perkele. On pakko tehdä taas töitä. Nyökkäilen, myhäilen ja etsin vastentahtoisesti tietoja. Asiakas kiittää ja kuittaa ja lopettaa iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen puhelun. Loistavaa, muutama pakollinen sana sähköpostiin ja voin uppoutua takaisin omaan elämääni, tai Anna-Leenan, tai naapurin rouvan tai ystävän...
Vedet valuu silmistä kun nauraa rehotan. Lapsi tulee koulusta kotiin ja soittelee ovikelloa. En malta mennä avaamaan, vaan annan lapsen rimputtaa ja huudella postilaatikosta. Hirnun itsekseni, onhan sillä avain ja jos ei ole, niin ottaapahan opikseen!
En edes kuule, että lapsi on päässyt sisälle ja juossut suoraan vessaan. Kuin ihmeen kaupalla, en saa huutoa osakseni. Tyttö ei sano minulle mitään. Mutisee itsekseen ja painelee tekemään omia juttujaan. Hyvä, sillä minä en nyt ehdi. Minun pitää keskittyä tähän tärkeään asiaan, eli nauramiseen ja itseironiaan. Haha."

Anna-Leenan tekstit saivat minussa aikaan omistuista kutkutusta, kikatusta ja suoranaista hirnumista. Arvostan kirjailijaa suuresti. Hän on tuottelias ja erittäin rehellinen kirjoittaja. Hänen teksteissään on sellaista itseironiaa, josta minä ainakin saan revittyä valtavasti energiaa. On helppo pitää itsensä piilossa itselleen nauramalla.

Minua on joskus haukuttu huumorintajuttomaksi ihmiseksi. Ei tosin päin naamaa, kun se olisi ollut liian suorasukaista, mutta selän takana, jolloin en varmasti pääse osoittamaan väitettä vääräksi. No, ei hän täysin väärä olekaan. Minä olen melko huumorintajuton ja tylsä ihminen. Ihan tavallinen akka, ihan tavallisessa elämässä. Ei siinä ole mitään nauramista. Minun itseironia onkin pääsääntöisesti puseroon hirnumista, kun nolaan itseni toistamiseen palaverissa tai päästämällä suustani sammakoita (sitä tapahtuu usein). Ehkä joskus saan ikuistettua näitä juttuja paperille ja joku muukin saa nauraa minulle. Tai sitten hirnun edelleen puserooni, kunnes se on niin kuolainen, että joudun laittamaan sen pesuun. Sittenhän nauramisen voikin jo lopettaa.


perjantai 8. maaliskuuta 2013

Otteita kirjasta



Kirjoitan kirjaa. "Onnellinen" -kertoo naisesta, äidistä, vaimosta ja ystävästä. Se kertoo tavallisesta elämästä. Alla typoja täynnä oleva raaka ote. Olkaa hyvä.
---------------------------------------------------
En avannut ensimmäistäkään kirjaa kotimatkalla. En tuntenut normaalia pakottavaa tarvetta selata yhdenkään sivuja. Kirjat painoivat kasissa kun kävelin viimeisiä metrejä. Pysähdyin portinpieleen. Katselin taloamme. Milloin onni on jättänyt tuon talon? Se on kaunis ja pieni, mutta se ei ole onnellinen koti enää. Kun me saimme sen, se oli onnellinen. Siellä on eletty normaalia tasapaksua, mutta onnellista elämää. Tai niin luulisin. Talon maalatut seinät alkavat kaivata uutta kerrosta ja räystäät notkuu. Otto on ihan kohtuullisen taitava käsistään, mutta se ei näy ainakaan talossamme. Oton taidot ja kädet ovat eräänkin rakkaan konepellin alla. Huokaan syvään ja otan päättäväisesti askeleen kohti ovea. En tiedä mitä minun pitäisi tuntea. Olenko katkera Otolle kun hän ei ole pitänyt huolta talostamme. Onko se yksi syy tähän apatiaan? Ettei Otto ole tehnyt mitään kunnostusta. Ei parisuhteessa eikä talossa. Samassa suutun itselleni; Miten voin syyttää tästä Ottoa? Minä osaan pitää vasaraa kädessäni ihan yhtälailla! Minä olen yhtä syyllinen talon rapistumiseen. Talon ja parisuhteen.  

Askeleet ovat tuoneet minut ovelle ja muistan kuin salamaniskusta, että oli minun vuoroni hakea Sanni tarhasta. Voi helvetti!  Katson paniikissa kelloa ja huomaan, että olen nyt jo myöhässä. Päiväkoti menee ihan juuri kiinni ja Sannin hoitoaika on loppunut jo tunti sitten. Avaan oven ja heitän kirjat eteiseen. Kumpikaan isommista tytöistä ei ole kotona. Paiskaan oven takaisin kiinni ja lähden juoksemaan kohti Sannin päiväkotia. Kiukku kasvaa sisälläni samaan tahtiin juoksuaskelteni kanssa. Olen erittäin pettynyt itseeni. Minä en koskaan unohda tällaisia asioita ja nyt taas. Tämä on jo toinen tai kolmas kerta kun unohdan hakea Sannin omalla vuorollani. Aikaisemmin olen muistanut sen kuitenkin jotenkuten ajoissa ja olen ehtinyt ilman, että joku joutuisi odottamaan minua. Nyt en enää ehdi ajoissa ja tiedän, että joku joutuu jäämään ylitöihin minun vuokseni, enkä pidä ajatuksesta yhtään. Se sama henkilö joutuu nyt luultavasti pitkittämään jonkun muun työpäivää, kun se joku muu odottaa toisen päiväkodin pihalla, että äiti tai isä tulisi hakemaan, kun äiti tai isä myöhästyy, kun ei pääse töistä ajoissa, kun sen äidin tai isän hoitolapsen äiti myöhästyy!. Voi helvetin helvetti! Pitäisikö minun mennä lääkäriin? Onkohan minulla joku etenevä muistisairaus? Minä en koskaan unohtele mitään ja nyt tuntuu, että unohdan koko ajan ja ihan kaikkea. Pakotan itseni juoksemaan vaikka keuhkoihin sattuu ja minua oksettaa. En enää pysty edes ajattelemaan kun joudun keskittymään, että saan happea. Päiväkoti häämöttää tien päässä ja näen Sannin pikkuisen hahmon seisomassa aitaa vasten. Pikkuisen epämääräisen hahmon vieressä seisoo aikuinen ja kuvittelen miten tätä aikuista vituttaa enemmän kuin pitkään aikaan. Kuvittelen miten vihainen hän on MINULLE. Siis minulle. Inhoan sitä jos joku on vihainen minulle. Revin viimeisetkin voimat itsestäni ja juoksen vielä muutaman kymmentä metriä kunnes olen portilla. 

Ystävällinen aikuinen nainen hymyilee minulle ja sanoo, ettei minun olisi tarvinnut juosta. Kyllä hän olisi odottanut. "Sanni on hauska tyttö. Ei tässä mitän hätä ole." Hymyilen hänelle. Hallitsematon kyynelten parvi pyrkii ulos ainoasta avoimesta ikkunasta ja alan itkeä lohduttomasti. "Herran jumala!" Nainen sanoo ja tulee poritn toiselle puolelle uskomattoman nopeasti. Hän tarttuu hartioihini ja yrittää tavoittaa katsettani. En kuitenkaan pysty enää nostamaan päätäni vaan itken lohduttomasti ja kurkkuun nouseva räkä pistää minut oksentamaan. Sanni alkaa olla peloissaan, muttei sano mitään, tuijottaa vain seisoen aitaa vasten. Tunnen naisen kädet ympärilläni ja hänen lämmin ja vilpitön halauksensa tuntuu lohdulliselta. Hän ei sano mitään, halaa vain. Pyyhin suupieliäni ja kyyneleitäni. Nikottelen tuskaisesti ja naisen läsnäolo helpottaa oloani sen verran, että saan itseeni ryhtiä. "Voi anna anteeksi. En yhtään tiedä mikä muhun meni. Olen varmaan vain tiedätkö väsynyt, kun on nukkunut öitä vähän huonosti. Mä sotkin nyt sun takinkin kun tällälailla, anteeksi hei ihan hirveästi. Mä unohdin hakea Sannin kun kävin kirjastossa ja tai siis en unohtanut, mutta aikataulu meni tiukaksi ja vitsi, mä… en tiedä, anteeksi, en mä tahallani, en…" Aikuinen nainen pitää minua hartioista edelleen kiinni ja nostaa epäuskoiset kasvoni kevyellä kosketuksella leukaani. "No niin. Ei ole mitän hätää. Ota tyttö ja menkää kotin lepäämään. Tuo tyttö huomenna aamusta taas tänne ja sinä menet lääkärin hakemaan vähän apua. Tätä sattuu joskus. Pienen lasten vanhemmat on uskomattoman paineen alla. Älä meistä aikuisista huoli. Kaikki kääntyy hyväksi, usko minua.".
Vasta, kun saan pienen tyttäreni syliini tajuan, että nainen ei ole Sannin omia hoitajia. Kurtistan vähän kulmiani ja hiukan murtaen suomea puhuva kurdinainen hymyilee minulle. "Olen sijainen tänän ja huomenna. Sairastapaus. Huolehdi itsestäsi. Lapsesi tarvitsee sinua." Hän sanoo ja vilkuttaa meille hyvästiksi poistuessaan päiväkotiin sisälle. Hän menee luultavasti laittamaan paikat kiinni ja poistuu sitten omaan kotiinsa missä ikinä se sitten onkaan. 

Paha oloni painuu syrjään kun Sannin herkeämätön katse on minussa kiinni. Lapsi tuntuu kysyvän minulta tapahtuneesta, mutta en halua sanoa mitään. Painan lapsen päätä olkapäätäni vasten ja sanon kaiken olevan ihan hyvin. Äidillä on vain vähän pahamieli, kun äiti ei oikein tiedä mistään mitään. Sanni puristaa minua syliinsä koko kotimatkan. Olen turtana tapahtuneesta, emmekä sano sanaakaan koko matkan aikana. Kun pääsemme portille, lasken Sannin maahan ja otan häntä kädestä kiinni. Katson talon nuhjuisia seiniä uudelleen. Tunnen tarvetta korjata kaikki. Jokainen nurkka ja räystäs. Naulat on naulattava uudelleen ja ulkoseinät on maalattava. Räystäät päätän puhdistaa tällä viikolla ja lupaan itselleni puhua Oton kanssa remontista. Tämä on minun koti. Meidän koti. Se näyttää juuri siltä kun sieluni ja minä haluan, että se näyttää paremmalta.
----------------------------------------------------------------------------------------------

Vielä on sivuja kirjoitettavana, tapahtumia selvitettävänä ja ajatuksia ajateltava, mutta se etenee. "Onnellinen" etenee työtahtiin nähden hyvin. Joudun tosi siirtämään julkaisua ajatuksissani koko ajan, sillä en ehdi kirjoittaa tätä niin paljon, kun haluaisin. Mutta julkaisen tämän kyllä, odottakaa vain!
Nyt katse aurinkoon ja projektoimaan. Viikonloppuna voisin raapia pari uutta sanaa näytölle.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Prosessi

Kirjan kirjoittaminen on prosessi. Olin ensin ajatellut, että tämä on kuin projekti. Voisin suunnitella ja toteuttaa kaiken ajallaan. Ottaisin järjestelmällisesti aikaa kirjoittamiselle ja sitten etenisin loogisesti seuraaviin vaiheisiin, aina julkaisuun saakka.
Olen tehnyt kaikesta projektisuunnitelmia ja hyvä, ettei niissä ole kellonaikojakin. Eihän tämä nyt sellaista sitten olekaan. Ehkäpä seuraava kirja on sellainen, mutta tämä ei. En myöskään ollut varautunut tähän ns. "tutkivaan journalismiin", jota joudun tekemään kirjan eteen. Omasta elämästäni ei ole sellaista ammennettavaa, että siitä saisi kirjaa. Enkä halua kirjoittaa kirjaa itsestäni. Joudun siis ihan ajattelemalla ajattelemaan elämänkokemuksia ympärilläni, jotta saan tekstiä paperille. Joudun lukemaan enemmän, kuin aiemmin ja tutkimaan. Siis oikeasti tutkimaan.

Kun tässä tuli stoppi, niistä stopeista se yksi. Olin pakotettu tutkimaan. Kun oma mielikuvitus ei enää kantanut uskottavaa tekstiä, oli pakko tutkia. Etsiä tekstiin uskottavuutta. Se olikin mielenkiintoista.

Siis naistenlehtien pariin. Joo. Älkää naurako. Oikeasti. Niissä on paljon luettavaa. Niissä, jos missä on ihmisten kokemuksia. Ei ehkä kaikista kaikkein syvällisimmin, mutta syvällisyys tulee minusta valmiiksi. Siellä on niitä kokemuksia, joita tarvitsen. Sitä paitsi, siten, minun ei tarvitse tutustua kehenkään oikeasti. Voin olla oma itseni, oma kamala itseni ja ihan rauhassa. Minä pidän omasta rauhasta ja minulla on oma tilani. Minä olen turhankin tarkka omasta yksityisyydestäni, enkä sekoita työtä henkilökohtaiseen elämään ollenkaan. Peitän tatuointini, maalaan naamani ja jätän kertomatta viikonlopun tapahtumat. Totuuden nimissä, on kuitenkin vähän vaikea saada kokemuksia todellisilta ihmisiltä, jos ei halua kohdata todellisia ihmisiä.
Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. En ole erakko, eikä kirjoitukseni pohjaudu naistenlehtien palstoihin ja niiden journalistisiin faktoihin. Ne on vain minun keinoni herätellä itseäni. Palauttaa itseni taas todellisuuteen ja ajatella asioita uudelta kantilta. Minä en pidä naistenlehdistä. Niissä on harvoin juttuja, jotka kiinnostavat minua. Silti niissä on arvokkaita kokemuksia ja niissä on esillä erilaisia ihmisiä. Ihmisiä, joilla on erilainen elämä kuin minulla tai ihmisilläni. Naisten lehdet on minun pehmopornoni. Olen niin tunneherkkä ja sitkupilli, etten voi katsoa ylen hyväntekeväisyylähetyksiä. En voi, koska itken niin paljon, että kuivun kasaan ja sieluni tekee voltteja pelkästä kivusta. Naistenlehdet ovat riittävän pehmeitä, eikä niissä irstailla toisten tuskalla liikaa. Minun sieluni kestää ne.

Joudun nyt kuitenkin tekemään tutkimuksia lisää. Naistenlehdet ei riitä. Joudun seuraamaan ihmisiä ja hakemaan arkea muualtakin, kuin omasta ja läheisteni elämästä. Kuljen kaupassa korvat auki ja silmät seuraa tiiviisti kohderyhmään kuuluvia ihmisiä. En salakuuntele ihmisiä, mutta seuraan heitä. En kirjoita kenenkään tekemisiä suoraan, vaan suodatan kaiken. Kirjoitan asiat uudelleen, uuteen järjestykseen, uusille ihmisille, uusiin paikkoihin ja uuteen uskoon. Ihmiä olisi helpompi tutkia, jos heitä ei tarvitsisi kohdata. Mutta jos haluan kirjoittaa todellisista tunteista, minun pitää astua ulos omasta kolostani ja tulla ihmisten ilmoille. Auts. Tästä tulee kamalaa, mutta varmasti antoisaa.