Alla siitä kirjoittamani arvostelu:
"Aurinko vinguttaa energiaa taivaan täydeltä. Ei ole mitään mihin hukata sitä. Töitä on vähän, eikä niiden vähienkään tekemiseen vaadita ajattelua. Hyvä. Nyt on se hetki, kun voin kaivaa puhelimesta viihteellistä luettavaa. Onhan nyt naistenpäivä!
Otan mutaman tunnin vapaata töistä ja lataan itselleni Anna-Leena Härkösen helposti luettavaa kamaa. Nyt ei pidä olla otsa rypyssä. On niin nätti päiväkin. Sen sijaan, että lähtisin ulkoilemaan niin kun oikeasti ulos, nautiskelen mielummin näkymistä tässä sisällä, keittiön pöydän ääressä.
Tee on kuumaa ja puhelimen näytöllä vilisee tekstiä. Nauran ääneen ja tunnen ihan uskomatonta samankaltaisuutta. Anna-Leena saa minut tuntemaan itseni ihan hyväksi ihmiseksi! Mutta sitten soi puhelin ja perkele. On pakko tehdä taas töitä. Nyökkäilen, myhäilen ja etsin vastentahtoisesti tietoja. Asiakas kiittää ja kuittaa ja lopettaa iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen puhelun. Loistavaa, muutama pakollinen sana sähköpostiin ja voin uppoutua takaisin omaan elämääni, tai Anna-Leenan, tai naapurin rouvan tai ystävän...
Vedet valuu silmistä kun nauraa rehotan. Lapsi tulee koulusta kotiin ja soittelee ovikelloa. En malta mennä avaamaan, vaan annan lapsen rimputtaa ja huudella postilaatikosta. Hirnun itsekseni, onhan sillä avain ja jos ei ole, niin ottaapahan opikseen!
En edes kuule, että lapsi on päässyt sisälle ja juossut suoraan vessaan. Kuin ihmeen kaupalla, en saa huutoa osakseni. Tyttö ei sano minulle mitään. Mutisee itsekseen ja painelee tekemään omia juttujaan. Hyvä, sillä minä en nyt ehdi. Minun pitää keskittyä tähän tärkeään asiaan, eli nauramiseen ja itseironiaan. Haha."Anna-Leenan tekstit saivat minussa aikaan omistuista kutkutusta, kikatusta ja suoranaista hirnumista. Arvostan kirjailijaa suuresti. Hän on tuottelias ja erittäin rehellinen kirjoittaja. Hänen teksteissään on sellaista itseironiaa, josta minä ainakin saan revittyä valtavasti energiaa. On helppo pitää itsensä piilossa itselleen nauramalla.
Minua on joskus haukuttu huumorintajuttomaksi ihmiseksi. Ei tosin päin naamaa, kun se olisi ollut liian suorasukaista, mutta selän takana, jolloin en varmasti pääse osoittamaan väitettä vääräksi. No, ei hän täysin väärä olekaan. Minä olen melko huumorintajuton ja tylsä ihminen. Ihan tavallinen akka, ihan tavallisessa elämässä. Ei siinä ole mitään nauramista. Minun itseironia onkin pääsääntöisesti puseroon hirnumista, kun nolaan itseni toistamiseen palaverissa tai päästämällä suustani sammakoita (sitä tapahtuu usein). Ehkä joskus saan ikuistettua näitä juttuja paperille ja joku muukin saa nauraa minulle. Tai sitten hirnun edelleen puserooni, kunnes se on niin kuolainen, että joudun laittamaan sen pesuun. Sittenhän nauramisen voikin jo lopettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti