Aune, Aune. Kuka sinä oikein olet?

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen alkanut kirjoittaa uutta kirjaa.

Tarinan päähenkilö on Aune joka on elänyt luultavasti noin 1920-luvulla. Aunen tarinan keskiössä on talo, johon kaikki tapahtumat sijoittuvat.

Olen valvonut taas öitä miettien ja pohtien ja kirjoittaen päässäni eri vaihtoehtoja.
Nyt alan kuitenkin jänistää ja lyön jarruja kirjoittamiselle, sillä haluan ensin saada kaiken faktan Aunesta ja talosta. Haluan pitää todelliset tapahtumat mukana loppuun asti ja ammentaa niistä.

Tarina on fiktiivinen mutta talo ja osa sen asukkaista ovat todellisia henkilöitä. Myös talon värikäs historia kulkee juonessa mukana ja se onkin yksi kirjaan sytyttäneistä voimista.
Tarinan kertoja, Tomi on intensiivisesti mukana ja minä pyrin kirjoittamaan sen mahdollisimman aidosti ja Tomin näkökulmaa kunnioittaen. Tämä tulee olemaan hauskaa, ärsyttävää, mielenkiintoista ja pitkäpiimäistä.

Faktoja odotellessa!
Elli-Jasmiini

Pieni kirja menneestä ja tulevasta

Sain jo jonkin aikaa sitten vihiä henkilöstä nimeltä Aune.
Aune esiteltiin minulle ystävällisenä, mutta ehkä yksinäisenä.
Aunen historiasta ei oikeastaan kukaan tiedä, mutta nyt olemme päättäneet ottaa siitä selvää.

Kuka Aune on? Mistä Aunen tarina alkaa ja kuka oli hänen rakkaansa? Miksi Aune jäi yksin, vai jäikö?

Viikonlopun aikana tuli pohdittua näitä kysymyksiä ja nyt alkaa raskas selvitystyö. Näihin kysymyksiin on etsittävä vastauksia ja jos niitä ei löydy, on Aunelle rakennettava elämä niiden tietojen pohjalta mitä olemme löytäneet.

Tästä tulee todella jännittävä ja vaiherikas matka kohti uutta kirjaa. Tällä kertaa en kirjoita sitä yksi ja siksi tämä onkin mielenkiintoista. Kuinkahan paljon tulee ristiriitoja, yhteisymmärryksen luomia hyvänolon tunteita tai tietämättömyyden tuomaa ahdistusta?

Otan siitä selvää. Katsotaan, koska saan tämän valmiiksi. Ensimmäiset sanat kirjoitan tänään.

Kurssiaamiainen teellä!

Writing is my passion! Writing along with a cup of tea!

Tee on kirjoittamisen lisäksi minun toinen intohimoni. Kokoelmani on aika laaja ja juon päivittäin usean kupillisen teetä. Tee ja sitten tietenkin mummokupit. Niistä olen kirjoitellut useamminkin ja esittelen yhden suosikeistani toisessa blogissani Kokovartalo Elli bipo päässä, tukka jäässä.

Hauskin kurssikerta oli varmasti tämä edellinen, missä saimme satuilla vapaasti.
Kirjoitinkin siellä lyhyen sadun teestä.

"Kahvi on ihanan kuumaa ja tuoksuvaa. Se on Afrikkalaista laatua. Mustaa kuin yö ja vahvaa kuin aavikon suurin norsu.
Nostan lusikan ja olen juuri laskemassa sitä nautinnollisesti kuppiini, kun huomaan kahvikupissani jotain outoa. Siristän silmiäni ja painan nenäni melkin kahvin pintaan kiinni. VOI EI! TÄMÄ ON TEETÄ!
Se imaisee vielä ilmassa järkytyksestä heiluvan lusikkani ja alkaa pyörittää sitä rakkaassa mummokupissani hitaasti ja nauttien. Teen upean punainen sävy syvenee ja sen aromit hiipivät tanssien nenääni. Se viettelee minut salaa ja kuiskaa korvaani hiljaa; "Minäkin olen Afrikasta."."

Stoori sai pohjustukseksi, että kahvi muuttuu aamiaisella teeksi ja sen piti jutella.
On jotenkin todella ihanaa viritellä mielikuvitustaan ja antaa sille siivet. Mikään ei pitele, eikä kukaan takerru kirjoitusvirheisiin. Saan olla juuri sellainen kirjoittaja kuin olen, eikä minua tuomita tai painosteta mihinkään. Ei ohjata johonkin haluttuun suuntaan, vaan minulle annetaan tilaa kasvaa kirjoittajana ja jopa vähän ihmisenäkin.

Kiitos kurssikaverit avoimuudesta ja luottamuksesta ja kiitos siitä, että voin luottaa teihin. Ihanaa olla luova!

Olet hylätty ja muutama satu

Minä hain avoimen yliopiston kurssille, mutta en päässyt. Olisin ollut valmis maksamaan rahaa siitä, että olisin saanut opiskella itsestäni vähän paremman kirjoittajan.

Minun lahjani ei riittänyt tällä kertaa, eikä minulla ole riittävää pohjakoulutusta. Lisää tästä toisessa blogissani Kokovartalo Elli bipo päässä, tukka jäässä.

Onneksi on kansalaisopiston kurssit ja siellä aivan ihana opettaja. Minun kävi tuuri, sillä kurssin vetäjä on ammattitaitoinen ja erittäin osaava. Empaattinen ja jotenkin todella inspiroiva.

Viime kerralla kävimme läpi satuja. Pohdimme mitä sadut kullekin merkitsevät ja tietenkin kirjoitimme niistä.

Saimme sanan Jääkaappi.

"Minä eräänä aamuna oveni avasin ja ihmistäni katsoin.
Hän siinä heränneenä seisoi ja kovin mietteliäältä näytti.
Minä sitten kysymään, että mikä miestä noin mietityttää?
Minä hölmö unohdin, ettei ihminen puhu jääkaappia.
Pörisin ja hörähtelin. Valoa vilkutin sitten piippaamaan ryhdyin.
Mies, tuo ihmiseni minun seisoi vain, eikä ymmärtänyt minua lain.
Mietteliäänä edelleen seisoi ja sisimpääni tutki.
Aloin jo voida pahoin ja lämmetä liioin.
Huusin jo aika kovaa, että; "Kiinni minun oveni paina!", mutta ei ihmiseni sitä vieläkään sulkenut kuten aina.
"Voi minua pientä"; itkemään aloin. Mikä tässä neuvoksi nyt?
Sitten ymmärsin; itseni mä sammutin.
Mies, ihmiseni minun oveni vihdoin kiinni painoi.
Iloitsin, että kohta oloni kohenisi ja kylmäksi voisin taas alkaa, mutta minä hölmö en ymmärtänyt enkä pelännyt pahoin, kunnes kädet kyljissäni tunsin ja kallelleni kaaduin.
Se olikin menoa nyt.
Tämä jääkaappi oli tarinansa jo kertonut.
Minä romuksi joutuisin, vaikka kuinka ääneen itkisin.
Hmh.
Tuosta muistosta lämpiän vieläkin.
Varmasti loputkin minusta siellä, missä minusta on tullut monta asiaa ja ehkä tarpeetonta. Mutta elossa minä vielä, jossakin syvällä siellä."

JOtenkin tarina muuttuu näin, kun sitä seuraavana päivänä lukee ja tuumaa. Tekisi mieli muuttaa sanojen paikkoja ja vaikka mitä, mutta julkaisen nämä mielummin näin ajatuksen virtana. Opin niistä itsekin enemmän.

Oppia ja iloa kaikille! Huomenna taas.

Lisää kirjoituksia surusta

Sain tehtäväksi kirjoittaa tunteesta, surusta.
Alla improvisoitu kirjoitus. Kurssin antia, tietenkin.

"Hautajaissaattue kulki hiljaa. Kuuluu vain vaimeaa nyyhkytystä. Hiekka rohisee kenkien alla. Kaikki ovat hiljaa, helpottuneita.
Suru on olemassa oleva, mutta tarpeellinen. Se heijastuu lätäkön pinnasta ja kuulostaa itkulta.
Saattue pysähtyy. Arkku laskeutuu hautaan ja nyyhkytykset muuttuvat kyynelten virraksi.
Ensimmäinen lukee seppeleeltä sanat. Hiljaisuus on käsin kosketeltavissa. Nuori mies vapisee vierelläni suurikokoisena, mutta niin pienenä. Lapsena. Nostan käteni hänen harteilleen ja suljen syleilyyni. Minun pitäisi itkeä, mutta yhtään kyyneltä en vuodata.
Toinen lukee seppeleeltä herkkiä sanoja ja itkee hetken vainajan äärellä.
On minun ja sisareni vuoro. Irrotan otteeni vierelläni itkevästä nuoresta miehestä ja otan sisartani kädestä kiinni. Ei ole väliä sillä mitä muut ajattelevat. Ei ole väliä sillä, miten meitä katsotaan. Meillä on oikeus tähän suruun jota minä en tunne.
Lasken valkoisen ruusun arkulle ja kuiskaan viimeisen viestin; "Kiitos rakkaudestasi."."

On sanottava, että kirjoittamisen harjoittelu ohjatusti on todella antoisaa. Kun kuulee toisten tekstejä ja ilmeistä ja eleistä saa välitöntä palautetta. Tekisin tätä enemmänkin, mutta kyllä tämä harvemmin tapahtuva opiskelukin on mukavaa.

Huomenna lisää kurssin tekstejä ja muutama sana siitä, miten kirjoittajaksi tuleminen voi olla hankalaa.
Rakkaudella!

Kirjoitusharjoitus; suru

Toinen harjoitus oli kirjoittaa surusta. Miten minä tai joku muu kokee surun.
Tässä alla suru minun kokemana.

"Elämä on kohtuuton. Se ei ole oikeudenmukainen.

Elämä saa kaiken maistumaan mudalta ja se värittää maailman harmaaksi.

Elämä. Elämä haisee pahalta eikä sitä voi suudella.

Se on kuitenkin minun. Minun omani. Yritän elää sitä niin hyvin kuin vain voin, kunnes tuo tulee.

Tuo suru syöksyy torpedon lailla sieluun ja pysäyttää kaiken. Se tunkee kysymättä silmien taakse ja työntää likaiset lonkeronsa sieraimiini niin, etten saa henkeä. Suru repii viimeisenkin makunystyrän juuriltaan ja nauraa maailman lopulta mustaksi. Niin pimeäksi, etten näe eteeni.

Suru riistää oikeuden ja kohtuuden. Suru pakottaa tuntemaan vaikka se turruttaa.

Sydämeni jäätyy paikalleen ja sen epätoivoiset yritykset pysyä hengissä tuntuu rintakehässä tykytyksenä. Sen rimpuilu aiheuttaa huimausta ja kun veri lakkaa vihdoin kiertämästä, sitä lysähtää niille sijoilleen.

Sanotaan, että kannat vain niin paljon kuin jaksat. Ihan, kuin kohtalo määrittelisi sen mitä jaksat. Ei se mene niin. Toisille lankeaa liikaa surua jaksettavaksi. Toiset eivät ymmärrä mitä koko sana merkitsee.

Joku maistelee surua suussaan ja väittää tietävänsä miltä se maistuu, mutta minä voin kertoa, ettei hän tiedä. Minä voin kertoa, että suru maistuu pehmeältä. Se taivuttaa sinut mihin haluaa ja olet sen edessä alaston.

Suru näyttää hunajalta ja se on kaunista kuin kevään kukkiva kirsikkapuu. Se huijaa sinua suloillaan ja kun olet sen pauloissa, se syö sinun sisintäsi. Se nakertaa oloosi kolon.

Voit kuvitella surun. Voit ajatella selviäväsi siitä. Helposti kuvitella, ettei se ole niin paha kuin sanotaan. Surusta ei selviä. Se ei koskaan häviä. Se muuttaa muotoaan, mutta se asuu sinussa ikuisesti.

Surulla on yhtä monet kasvot, kuin on ihmisillä. Suru on meissä. Se on läsnä elämän jokaisessa hetkessä.

Surusta ei selviä surematta. Minä en selviä surematta, mutta joskus en vain pysty siihen. En osaa, en jaksa, en voi. Minun on surtava salaa ja hiljaa. Surtava niin, ettet näe sitä. Minun suru on salaista ja pimeää. Se ei näy kenellekään.  Suljen sen huolellisesti rasiaan ja otan sen sieltä vain silloin, kun kukaan muu ei sitä näe. Rasia on suljettu tiiviisti ja siinä on lukko, jonka koodia en aina muista. En halua muistaa.  

Minun elämä. Mutainen ja haiseva elämä joka ei ole kohtuullinen eikä oikeudenmukainen. Minun elämäni sairas ja rikkinäinen jossa en anna surulle tilaa. En voi nyt surra. Pidän rasian kiinni. Hukutan lukon koodin muihin ajatuksiin ja unohdan rasian olemassaolon."

Kirjoitusharjoitus; Ilo

Jälleen tehtävä kurssilta. Harjoittelimme tunnilla ylipäätään tunteista kirjoittamista pareittain. Kuuntelimme toistemme tunteita ja kirjoitimme niiden perusteella tarinoita. Minusta oli ihana kuulla toisen versio siitä miten kokee erilaisia tunteita. Kerroimme aika avoimesti siitä, mitä tunsimme ja vielä tarkemmin; miten tunnemme erilaisia tunteita.

Alla sitten kotiin annettu tehtävä. Minun kirjoitukseni siitä, miten joku toinen kokee ilon.


"Ilolla leivon lapseni maailmaan valmiiksi. Ilolla silitän surun rypyt tasaiseksi ja kuorrutan hänen hymynsä makeaksi. Katson, miten ilo tarttuu pieneen ihmiseeni ja se kuplii hänen sisältään nauruna maailmaan kauneimpaan.

Lapseni. Ilosi ihana lymyää nurkan takana ja pelästyttää minut kun avaan oven elämääsi. Minä säikähdän ja nauran itseni osaksi sinun iloasi. Hienona kuljet pitkin maailman mäkiä ja villisti viitot minua mukaasi.

Naurat minulle kun kompastun leluihisi. Iloitset, kun otan sinut syliini pitkän päivän jälkeen. Hymyillen vilkutat muille kun lähdet kanssani kotiin. Puristan sinua sylissäni vielä vähän tiukemmin ja sinä halaat minua takaisin. Iloinen lapseni minun, iloinen.

Kurotat kohti kuuta ja naurat sille kun se keinahtelee edessäsi tavoittelemattomissa. Et pety, vaikka saatkin sormiisi vain hiukan kuupölyä. Pyyhkäiset sillä silmäkulmaasi ja hymy huulillasi jäät yöhön nukkumaan. Turvassa muulta, kuun suojassa.

Aamu ankea pakottaa nousemaan. Arki lyö lujaa sormille, mutta sinun heleä äänesi paikkaa kivun, eikä herääminen ole enää niin kamalaa. Pienet kädet poskillani saa sisälläni lämmön nousemaan hersyvänä nauruna ilmaan. Naurat kanssani eikä mikään voi meidän iloa lannistaa.

Sinä tarvitset iloa ja minä tarvitsen sinun iloasi. Olen riippuvainen sinun hymystäsi. Elän sinun naurustasi.

Sinä tarvitset iloa. Sinun on naurettava joka päivä jaksaaksesi nauraa huomenna uudelleen. Sinun on saatava olla iloinen ollaksesi siloinen huomennakin. Olet riippuvainen ilosta, sillä ilman sitä et kasva aikuiseksi. Ilman iloa sinusta ei tule kokonaista aikuista etkä jaksa maailman kylmää ilmaa.

Sinä löydät ilon kaikesta, pienestä lumihiutaleesta ikkunalla, lämpimästä peitosta päälläsi aamun viileydestä.  Sinä iloitset minun silittävästä kädestäni ja hellästä syleilystä illan pimetessä.  Sinä löydät hymyn kevään kukista ja auringon säteistä lammen pinnalla. Tunnet onnen kun punaiset palikat kaatuvat kolisten lattialle. Keräät ne yhä uudelleen ja uudelleen, annat niiden kaatua kerta toisensa jälkeen ja olet onnellinen. Onnistut ja epäonnistut, mutta hymyilet. Jaksat olla aina ja tässä, jaksat olla kanssani iloinen."

Kirjoittamisen harjoittelemista

No niin. Pahoittelen syvästi tätä bloggaamisen vähäisyyttä viimeaikoina.
Syy siihen on ollut väsyminen. Lukaise toki lisää uudesta blogistani Kokovartalo Elli bipo päässä, tukka jäässä.

Nyt kuitenkin tekosyyt syrjään ja tositoimiin.
Olen kaikesta huolimatta jaksanut raahata itseni kirjoittamisen kurssille, sillä onhan tuo kirjoittaminen minulle kuitenkin terapiaa ja elämässä kiinnipitävä voima.

Saimme tehtäväksi kirjoittaa runon.
Keksimme ensin kahdeksan (ihan mitä mieleen juolahtaa) substantiivia paperille ja sen jälkeen kolme verbiä samalla periaatteella. Tämän jälkeen saimme vielä kolme annettua sanaa; olla, sekä, ja.

Tämän jälkeen meille kerrottiin, että olisi kirjoitettava runo vain näistä sanoista.

Alla minun sanani ja sen jälkeen runo.

Salama 

Kaunis

Kirjava

Oleva

Kuollut

Seisova

Kiljuva

Katsottu

Sataa

Iskeä

Rauhoittaa

"Kaunis salama iskee kuollutta. 

Kiljuva oli rauhoitettu iskemällä, sekä oleva seisovaksi satamalla.

Salama oli katsottu kirjavaksi.

Oleva ja kiljuva satavat kirjavan olevana."

Eipä ollut helppoa. Muutaman hetken oli pakko miettiä ja käännellä, mutta hyvä siitä tuli. Hauskaa ja ennen kaikkea tämä pakotti venyttämään mielikuvitusta. Oli mukava ylittää itseään edes vähän.