Sain tehtäväksi kirjoittaa tunteesta, surusta.
Alla improvisoitu kirjoitus. Kurssin antia, tietenkin.
"Hautajaissaattue kulki hiljaa. Kuuluu vain vaimeaa nyyhkytystä. Hiekka rohisee kenkien alla. Kaikki ovat hiljaa, helpottuneita.
Suru on olemassa oleva, mutta tarpeellinen. Se heijastuu lätäkön pinnasta ja kuulostaa itkulta.
Saattue pysähtyy. Arkku laskeutuu hautaan ja nyyhkytykset muuttuvat kyynelten virraksi.
Ensimmäinen lukee seppeleeltä sanat. Hiljaisuus on käsin kosketeltavissa. Nuori mies vapisee vierelläni suurikokoisena, mutta niin pienenä. Lapsena. Nostan käteni hänen harteilleen ja suljen syleilyyni. Minun pitäisi itkeä, mutta yhtään kyyneltä en vuodata.
Toinen lukee seppeleeltä herkkiä sanoja ja itkee hetken vainajan äärellä.
On minun ja sisareni vuoro. Irrotan otteeni vierelläni itkevästä nuoresta miehestä ja otan sisartani kädestä kiinni. Ei ole väliä sillä mitä muut ajattelevat. Ei ole väliä sillä, miten meitä katsotaan. Meillä on oikeus tähän suruun jota minä en tunne.
Lasken valkoisen ruusun arkulle ja kuiskaan viimeisen viestin; "Kiitos rakkaudestasi."."
On sanottava, että kirjoittamisen harjoittelu ohjatusti on todella antoisaa. Kun kuulee toisten tekstejä ja ilmeistä ja eleistä saa välitöntä palautetta. Tekisin tätä enemmänkin, mutta kyllä tämä harvemmin tapahtuva opiskelukin on mukavaa.
Huomenna lisää kurssin tekstejä ja muutama sana siitä, miten kirjoittajaksi tuleminen voi olla hankalaa.
Rakkaudella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti