Kirjoitustehtävä; hiljaisus

Alla oleva teksti on mitoitettu 2500 merkkiin ja aiheena oli hiljaisuus. Melko vapaa tapa kirjoittaa. Alla siis tarina hiljaisuudesta, olkaapa hyvät.

--------------------------

Koskettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyörittelen suussani, tunnen sen kitkerän suloisen maun. Hiljaisuus repii riekaleiksi tunnotta, kysymättä. Hiljaisuus hellii onnellista kevyenä kosketuksena sydämessä. Silittää tuskan unohdukseen ja antaa armon rikkoneelle.

Olen rikkonut. Menneisyys ei ole päästänyt minusta irti. Olen satuttanut ihmistä ihmisenä, sairaana, yksinäisenä. Kun hiljaisuus sulkee minut sisäänsä, kuolen vaikka todellisuudessa synnyn uudelleen.

Istun kylmällä kalliolla. Sen halkeamat tuntuvat allani. Ehkä ne kertovat minulle, että elämään kuuluu uurteita. Syviä ja vaikeita, pinnallisia ja merkityksettömiä.

Hengitän hiljaisuutta, koettelen sitä käsin, maistan sitä. Pyöreä, täydellinen syyllisyys maistuu kuvottavalta. Sen sormet pyyhkivät hiljaisuuden pois, huuto kaikuu korvissani. Manaavat äänet kiroavat minut eivätkä anna armoa.

Olen puukottanut rakkaitani. Työntänyt petollisen tikarin syvälle sieluun ja kääntänyt sitä kerta toisensa jälkeen.

En ole vaiennut. Minun on pitänyt puhdistaa itseni jotta olisin voinut olla jälleen hiljaa.

Täydellinen hiljaisuus on minun kärsimykseni ja onneni. Ajatukset lakkaavat juoksemasta ja pysähdyn. Verenkiertoni seisahtuu, mutta sydän jatkaa lyömistä. Kallio hengittää kanssani. Huokuu eilisen lämpöä, enteilee yön kylmää. Tunnen miten se viilenee.

Minä teen kuolemaa. Kaikki meistä tekevät kuolemaa yksinäisinä ja onnettomina. Onnettomuus on ihmisen peruspiirre. Sitä ei voi poistaa pysähtymällä. Se jäytää sisällämme lakkaamatta ja nousee pintaan varoittamatta.

Aurinko painuu maan alle jättäen minut maisemaan itkemään. Tunnen pohjatonta surua. Satutan rakkaitani haluamattani. Olen liikkumatta ja yritän kuulla hiljaisuuden. Se hukkuu mustaan mereen, enkä saa siitä otetta. Se hukkuu jättääkseen minut. Minua pelottaa ja paleltaa.

Olenko loputtomasti tässä? Ympärilläni hiljaa humisevat männyt, puolukan tuoksuvat varvut. Palelen enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen yksin lopullisesti, ikuisesti.

Menetin kaiken illassa. Kukaan ei tiedä sitä. Olen tehnyt itsestäni reikäisen, uppoavan laivan. Olen viemässä mukanani niitä ihmisiä joilla on merkitystä. Istun tässä ja odotan, että minulle tulisi armo ja oikeutus.

Hiljaisuus on illuusio. Maailma ei ole koskaan hiljainen. Äänet kantautuvat korviini. Hiljaista on vasta kuolemassa. Jossain kuuluu lapsen itku. Jossain kuuluu aikuisen naisen itku. Itku kuuluu niin kovaa, että kurkkua alkaa pakottaa. Maailma täyttyy äänestä, vaikka hiljaisuus on kouriintuntuvan todellinen.

Hengitän. Annan ilman virrata sisään ja ulos. Puhisen kuin teepannu. Tasaan sydäntäni hitaasti, varmasti. Kuulen oman elämäni. Sykkivät suoneni, verenkiertoni. Tunnen täyttyvät keuhkoni uudelleen ja uudelleen. Tunnen vartaloni, tunteeni, elämäni virran.

Tekoni muuttuvat merkityksettömiksi. Hiljaisuus on tavoittanut minut. Pidän siitä kiinni, enkä halua päästää irti. 

Jatkokurssittelua

Syksystä on tulossa taas upea ja värikäs. Onnekseni ja ilokseni viimevuotinen kirjoittamisen kurssi jatkuu hieman eri paikassa, mutta lähes samalla porukalla.

Porukkamme on ihanan monimuotoinen ja värikäs. On upeaa kuunnella luovuutta autenttisimmillaan. Kiitos kurssikaverit!

Kurssi tarkoittaa jälleen tehtäviä. Ja kuten viimeksikin, aion julkaista niitä täällä teille lukijoilleni.

Kaikki tehtävät kehittävät omaa kirjoittamistani ja ne kuvastavat varmasti sitä, mihin tulevaisuuteni suuntaa.

Toivon, että joku teistä kokeilee niitä itsekin. Kokeilkaa ihmeessä. Jospa niistä löytyisi teillekin jotain apua tai innostusta.

Seuraavan tehtävän paljastan teille kuluvalla viikolla. 

Kirjoittamisen iloa!

Elli-Jasmiini 

Minä kuolisin kohta.

"Makasin maassa ihan hiljaa. Pakko oli olla hiljaa. Minusta ei lähtenyt ääntä. Olin hiljainen. Vain tuuli suhisi korvissani ja joku joskus luuli, että se olin minä.

Maa oli kostea ja viileä. Yön jättämät pisarat valuivat varttani pitkin ja minun sisälläni väristi. Kuolisin kohta.

Aamu oli noussut kirkkaana, mutta sen säteet eivät selättäneet ikuisuudelta tuntuvaa kylmää. Kuura oli kasvanut minuun kiinni vaikka sitä ei vielä ollutkaan. 

Minä kuolisin kohta, mutta minut muistettaisiin. Ei menisi päivääkään, etteikö joku toivoisi minun palaavan. Ei menisi hetkeäkään, etteikö joku katsoisi minua tuntien rakkautta ja onnea.

Minun vihreäni painuisi talveksi lumen alle vai herätäkseen sieltä uuteen kevääseen.

Minä olen toivo ja rakkaus. Minä olen usko ja elämä. Minä olen nurmikko."

Ja minä olen Elli-Jasmiini, enkä vihreä lain. :)

Viimeiset lukukerrat käsillä.

Pienen hetken uskoin, että tämä olisi jo tässä. Sitten tuli romahdus ja kunto vaipui jonnekkin eilisen puolelle. 

En jaksanutkaan enää kirjoittaa. En jaksanut kirjoittaa järkevää tekstiä vaan tunteet veivät minua kuin pässiä narussa.

Ja vaikka joskus tuntui siltä, etten koskaan enää katso sanoja samalla tavalla, niin jossain syvällä tiesin, että ne sanat ovat itseasiassa juuri niitä mitä tarvitsen.

Ovat ne sanat nyt sitten väärässä järjestyksessä, tuottavat vääriä tuntemuksia ja vääriä ajatuksia, niin silti tarvitsen niitä.

Kun päivä painuu iltaan, on minulla sanat. 

On todella hämmentävää lukea tekstiä, joka on kirjoitettu tilassa josta en  muista mitään. En muista tunteita, en hetkiä. En muista miksi tai milloin, missä tai miten.

Muistan kuitenkin sanoja. En sitä järjestystä missä ne ovat, mutta muistan ne kuitenkin.

Minun voimani on ne sanat. Nyt luen niitä kriittisesti ja neutraalisti. Tunteet ja puuroinen mielentila on vaihtunut ankaraan realismiin. Raakkaan, puran, pyörittelen. Kirjoitan uudestaan, mutta vasta kun olen ajatellut asian. Työstän.

Niinpä nyt voin luvata, että Onnellinen on kohta onnellinen.

Elli-Jasmiini

Hei ystävät!

On kulunut jo jonkin aikaa, kun olen viimeksi tänne mitään päivittänyt.

No aikaa on tosiaan kulunut. Elämä on heitellyt väliin vasemmalle ja joskus oikealle, eikä siinä rytäkässä ole ehtinyt kirjoittaa mitään.

Nyt heittelehtiminen on kuitenkin vähän hellittänyt ja inspiraatio on herännyt kesäunestaan. On aika alkaa aktiiviseksi ja virittää kirjoituksia talvea varten.

Ekat asiat ekaks:

Onnellinen hautautui murheen alle hetkeksi. Nyt olen kaivellut sen uudelleen ja ottanut lukuun. Karsin siitä yllättävällä ja ankaralla kädellä ja huomaan, että kohta se onkin novelli. Samapa tuo, kunhan saan sen ulos järjestelmästä ja uutta tekstiä tilalle. Suhtaudun siihen kuitenkin positiivisesti. Mitään ei opi jos ei opettele. Kukaan ei ole seppä syntyessään… ei… no joo, kyllä te ymmärsitte. Julkaisen Onnellisen siis ennen vuoden vaihdetta, vaikka työkuviot pitävätkin vähän kiireisenä.

Tokat asiat tokaks:

Aune… Voi Aune. En malttaisi olla kirjoittamatta sitä. Tälläkin junamatkalla (jolla tämänkin teille kirjoitin) oli pakko kirjoittaa muutama sana tuohon intohimoiseen kirjoitelmaan. Se saa nyt kuitenkin odottaa Onnellista loppua ;-)

Sillä välin ajattelin, että voisin purkaa kirjoittamisen intohimoani tänne ja antaa ajatuksen virrata vapaasti. Kirjoitan teille siis runoja, ajatelmia, lauseita ja ihan turhuuksia. Kaikenlaisia asioita kirjain mielessä ja sana hallussa. 

Siis sormet turvoksiin ja kirjoittamaan!

Elli-Jasmiini

Kirjoittamisen onnistumisesta ja epäonnistumisesta

Kirjoittamisen kurss päättyi ja sen anti oli hyvä.
Aloitin kirjoittamaan Aunea juuri ennen kurssia ja olen saanut ammennettua valtavasti kaikilta kurssilaisilta ja tietysti kurssin vetäjältä joka oli todella ihana ja inspiroiva.

Aunen ja tuon kurssin kautta olen oppinut olemaan oikealla tavalla kriittinen kirjoituksiani kohtaan ja ehkäpä myöntämään senkin, ettei kaikki kirjoitettu ole välttämättä hyvää. 

 

Mutta joskus kirjoittaminen onnistuu. Ja silloin voi istua alas, juoda kupillisen kahvia ja olla tyytyväinen. Milloin se sitten onnistuu? Mielestäni silloin kun se tuntuu hyvältä. Se ei koskaan saa olla pakotettua. Pakotettua tekstiä voi varmasti kirjoittaa ammattilainen, mutta minä en siihen pysty. 

 

On ihan kamalaa lukea omaa epäonnistunutta tekstiä (joka voi jonkun muun mielestä olla silti ihan hyvää), mutta se on hyödyllistä. Sen kautta minä opettelen ymmärtämään, että niin kuin elämä, kirjoittaminenkin on yhtä oppimista koko ajan. Minusta ei koskaan tule kirjailijaa, mutta minä pyrin sitä kohti niin kauan kuin minussa henki pihisee. Sen sivutuotteena pyrin kirjoittamaan kirjoja, satuja, tarinoita, blogeja, päiväkirjoja... ihan mitä vain juuri sillä hetkellä tuntuu minun jutultani.

Kevättä rintaan ja menox,

Elli-Jasmiini

Kirjoituskurssi vetelee viimeisiään,

mutta ennen sitä vielä yksi harjoitus.
Alla on kirje jonka olen kirjoittanut isoisoäidille Iidalle. Kirje piti kirjoittaa positiivisesti. Yllättävän hankalaa, mutta erittäin hauskaa. Erilaista kun tämän päivän kirjeet...

Parahin Iida,

lähestyn Teitä kunniallisella asialla.

Olen saanut kunnian ottaa hoitooni Teidän hoitopöytänne. Jälkeläistesi jälkeläinen Ulla-Leena on halunnut pitää Teille arvokkaan pöydän suvussamme ja nyt minulle on suotu kunnia antaa tälle Teidän pöydällenne uusi koti, kunnes sen on aika jälleen siirtyä sukupolvelta toiselle. Haluan kiittää teitä kaikesta ja siksi kirjoitan teille tämän vaatimattoman kirjeeni.

Nimeni on Elli-Jasmiini ja olen poikanne tyttären tytär. Toivoisin, että voisin ilahduttaa Teitä tarinoilla nykyisestä hetkestä tänä vuonna kaksituhattaneljätoista, mutta ensin haluaisin osoittaa kunniaa Teille ja tekemällenne työlle.

Minulle on suotu suuri kunnia syntyä sukuunne. Olen ylpeä menneistä vuosista ja Teidän kunniallisesta urastanne hierojana sekä Kommunistisen Naisten Puolueen perustajana sekä omien ja toisten lasten äitinä ja huoltajana.

Tuota kunniakasta historiaanne vasten on helppo peilata Teidän puolueenne aikaansaannoksia, sillä Naiset ovat saaneet Teidän uraa uurtavasta työstänne etua ja kunniaa jota olette aikananne hakeneet.  Voin ilolla kertoa, että Naiset ovat tänä tasa-arvon aikana saaneet johtaa yrityksiä, puolueita ja jopa maatamme. Maamme ensimmäinen naispresidentti Tarja Halonen valittiin tehtäväänsä aikana jolloin naiset olivat nousseet tasa-arvossa jopa hyvin lähelle miesten asemaa. Rauhanomainen ja rohkea presidenttimme Tarja Halonen palveli kansaansa kaksi kautta ja jätti meihin jokaiseen vahvaan naiseen jäljen upeasta tulevaisuudesta ja uskoa sekä tahtoa jatkaa Teidän aloittamallanne tiellä.

En pitkästytä teitä kirjoittamalla asioista, jotka ovat liian suuria käsiteltäväksi kirjeessä, mutta toivoisin osaavani kuvata Teille aikaamme kauniisti ja miellyttävästi.

Asun perheeni kanssa omakotitalossa Kirkkonummella. Helsinki on kasvanut liian isoksi minulle. Täällä on hyvä olla. Luonto on kaunista ja hallitsevaa. Vanha taloni elää ja huokailee. Rakastun siihen jokaisella hengenvedolla uudelleen. Talo tietää, että rakastan sitä ja se on minulle hyvä. Puutarhani on vain pieni rinne jolla kasvaa kituisasti joitakin kasveja, mutta ennen kuin heinäkuinen helle vie siitä elon se kukkiin upein sävyin. Omenapuut ovat jo liian vanhoja synnyttääkseen elävää hedelmää, mutta niiden hempeä tuoksu on niin ihana, etten tohdi niistä luopua.

Kolme lastani antavat elämääni valoa ja voimaa. Heidän on silti kohdattava nykyinen maailma ilman minua, mutta toivon, että osaan antaa heille siihen tarvittavaa rakkautta. Maailma on kaunis, mutta se on muuttunut paljon Teidän ajoistanne. Maailma on muuttunut toisaalta paljon, mutta toisaalta taas elämään tarvitaan edelleen samoja asioita. Puhdasta vettä, ravintoa mielelle ja ruumiille sekä jonkinlainen katto jonka alla olla kun sade huuhtoo katuja. Niitä kaikkia on tässä minun maailmassani saatavilla helposti. Niinpä ihmisille on jäänyt aikaa muuhun kuin perustarpeiden täyttämiseen. Mikään ei enää estä meitä tekemästä työtä vähän vähemmän kuin Teidän aikananne ja siksi voimme rakastaa lapsiamme enemmän aikaa. Voimme antaa heille itsemme, kuten ei koskaan ennen.

Tänä aikana lapset saavat rakkautta enemmän kuin koskaan. Heidän voimansa voi auttaa tätä maailmaa selviytymään. Me uskomme lapsiimme joka päivä enemmän. En voi sanoin kuvata sitä rakkauden määrää jota tunnen lapsiani kohtaan. Mutta tiedän, että Te tiedätte sen kyllä. Olettehan ottaneet omaksenne monta yksinäistä lasta. Toivoisin, että vielä jonakin päivänä voisin olla yhtä rohkea ja kaunis kuin Te.

Parahin Iida, minun on nyt lopetettava sillä aika ei anna armoa. Minunkin on tehtävä työni, mutta vain siksi, että voisin olla olemassa niille, ketkä tarvitsevat sitä.

Kunnioittaen,

Elli-Jasmiini

1920- luvun muotiliikkeessä olevan 25 vuotias nainen

Sain tuossa muutama viikko sitten kirjoittamisen kurssilla tehtäväksi kuvailla otsikon mukaista henkilöä. Sain vapaasti valita eri vaihtoehdoista tuon henkilöhahmon jota sitten lähdin rakentamaan ohjeistetusti.

1. Ensin kuvaillaan vain ulkonäköä
2. Annetaan hahmolle nimi ja kirjoitetaan hänen luonteestaan, temperamentistaan, työstään, intohimoistaan jne.
3. Kirjoitetaan hahmon taustasta, hänen perheestään, mistä hän on kotoisin, mitä murretta hän puhuu, minkälainen perhe hänellä on / vai onko?
4. Kirjoitetaan hänen maanantai- päivästään.

 En päässyt kurssille tuolloin, mutta tein sen ehtimiseni mukaan myöhemmin. Alla henkilöhahmo niin pitkälle kuin ehdin sitä kirjoittaa. Kirjoitan jatkoa tässä varmasti lähiaikoina ja tuon sen tänne blogiin ihmeteltäväksi. =) Olkaapa hyvä.


1. Hänellä on ruskeat hiukset, jotka ovat leikattu puolipitkiksi. Ne on kiharrettu kauniisti niskaan ja otsalle on taivutettu kevyt aaltoileva hiuskiehkura kulkemaan otsan poikki.
Silmänsä ovat ruskeat ja kirkkaat eikä niissä ole ensinkään kosmetiikkaa.
Nainen nipistelee poskipäänsä punehtuneeksi.
Hän on lyhyehkö, mutta hoikka ja kaunis. Hän käyttää ruskeita nahkaisia kenkiä joissa on matala korko.
Kukallinen kevyt mekko peittää hänen polvensa ja yläosassa on röyhelöinen nauha joka on solmittu kevyesti peittämään decolteeta.

2. Annaliisa on ujo ja hiljainen. Liikkeessä on kuitenkin osattava puhua, mutta se on helpompaa siellä, kuin ulkona. Liikkeen ikkunassa on yksi nukke ja kolme tukkia. Nuken Annaliisa saa pukea harvoin, sillä sen on oltava moitteeton. Ikkunan hatut ovat kuitenkin hänen vastuullaan. Tukit on pyyhittävä joka kerta huolellisesti ja niiden päälle laitetaan aina uusi valkoinen silkkipaperi, ettei hattu tuhriintuisi. Päivän paras hetki on näyteikkunan somistaminen. Annaliisa ei tekisi mitään muuta.

Kun asiakas vihdoin haluaa kokeilla jotakin kauniista vaatteista, Annaliisa auttaa tätä pukeutumisessa. Niin hän tapasi erään.

Annaliisasta ei koskaan tullut äitiä. Nyt se olisi jo myöhäistäkin. Sitä paitsi hänellä ei ole miestä. Ei hän kyllä miestä haluaisikaan. Annaliisa on kyllä rakastunut, mutta ei koskaan voi kertoa siitä kenellekään. Paitsi hänelle. Marja. Annaliisan elämän rakkaus. Annaliisa tietää, että hänen on valittava rakkauden ja liikkeen välillä. Näinä aikoina ei toinen nainen voi rakastaa toista, vaan on vaiettava iäksi. Siksi Annaliisa aikoo tehdä töitä kovemmin kuin koskaan. Hän aikoo tulla liikkeen johtajaksi, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa. Sillä hän haluaa hyvittää Marjalle.

Historia, historia. Kerro ken on maassa mielenkiintoisin

Sain hetki sitten kuulla, että eräällä sukulaiseni on tutkinut sukumme historiaa.
Pääsin kurkistamaan muutaman rivin verran tähän jännittävään tarinaan ja olin innoissani.

Koen pakottavaa tarvetta kuulla enemmän, lukea enemmän ja tutkia enemmän. En osannut villeimmissä unelmissanikaan unelmoida siitä, miten upea sukuhistoria minulla on.

Tämä sukuhässäkkä osui hyvään kohtaan, sillä Aunen kirjoittaminen on lisännyt kiinnostustani viimevuosisadan alun tapahtumiin, ihmisiin ja jopa politiikkaan. Olen kahlannut internettiä ahkerasti vaikka olen huomannut, että ihan kaikkea ei sieltä vain löydä. On siis suunnattava kirjaston arkistoihin. Jotenkin tämä oman sukuni historia itsessäänkin auttaa minua Aunen prosessissä. Saan rehellistä käsitystä siitä, mitä elämä tuolloin oli.

Minusta historia on aina ollut hyvin mielenkiintoista. On käsittämätöntä, miten ihminen ei vain ikinä opi ja samat sodat käydään aina uudestaan ja uudestaan. Kuin ihmiskunta ei olisi kykenevä kehittymään. Sitten tulee jokin käänne ja huomaan ilokseni, että aikamme on avoimempi, hyväksyvämpi, tasa-arvoisempi ja paljon muuta.

Romuhuone oli kirja joka kuvasi raa´asti mennyttä. Sitä miten menneessä ajassa oli ihan ok, että pikkutyttöjä käytettiin hyväksi. Sen kirjan muisteleminen kuljettaa kylmiä väreitä selässä varmaan lopun ikäni. Sekin kuuluu silti historiaamme. Sen ajan suhtautuminen. Emme voi sulkea menneeltä silmiä, mutta voisimme kyllä ottaa siitä oppia.

Aunen tarina ei ole yhtä raadollinen, kuin Romuhuoneen tarina. Aunessa on rakkautta, uskoa ja unelmia vaikka nainen elääkin kovan elämän.

Hämäläismurteita ja ahaa -elämyksiä

Auringolla on ihan käsittämätön voima.
Olen saanut huikean kivasti energiaa auringosta ja olen päässyt taustamateriaalin keräämisen makuun.

Aunehan sijoittuu Akaan Viialaan. Olen kaivannut vähän tietoa siitä, minkälaista murre on ollut tuolla 1930-luvulla. Löytämäni tiedon mukaan murre on ollut vahvaa Tamperelaista. Sitähän osaan luontevasti, kun asuin Tampereella joitakin vuosia. Sinä aikana ehti puhetavat tarttua ja mikä parasta, tarttui hyviä ystäviä  joilta voi aina tarkentaa.

Olen myös huomannut uppoutuneeni tuon ajan politiikkaan. Miten se on vaikuttanut maalaisten elämään. Kaupungissa se näkyi vahvasti mielenosoituksina ja voimakkaana punaisten väheksymisenä. Jopa niin, että puoluelippuja poistettiin poliisivoimin. Mutta minkälaista oli elämä maalla? Siitä on vähemmän informaatiota, ainakin internetissä.

Taustojen tekemisen lisäksi olen alkanut miettiä, miten juoni rakentuu. Aunen tarina on hyvin pitkälle rakentunut, mutta kirjan muiden henkilöiden tarinat ovat vielä täysin auki.  Tässäkään kirjassa ei ole ihmispaljoutta. Jotenkin tuntuu, että on hyvä pureutua vain muutaman ihmisen sielunelämään. Pääsee tarpeeksi syvälle. Toistaiseksi siis kirjassa on jokaisen henkilön tarinaa kohden kolme ihmistä. Tämä on nyt ollut täysin vahinko, mutt aika jännä yhteensattuma. Taidan pitää siitä kiinni. Katsotaan miten koukerot yhdistyvät.

Stella, Aamun kuiskaus. Kaunis sanoitus.

Laulun sanat ovat joskus unohtumattomia. Koskettavia. Yksinkertaisia ja elämän mittaisia. Miten paljon voi muutamaan minuuttiin mahtuakaan.

Stellan; Aamun kuiskaus on hieno biisi. Olen kuullut sen kyllä useasti, mutta tänään tässä koneella... aurinko paistaa silmään ja vanha radio soitti tämän biisin. Todella hienot sanat.

Osaisinkohan minäkin? Hmm...

Alla ne sanat

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset
Kyllä sen ymmärrät
Kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten
Tämänkin kuvan värität

Mene edeltä kyllä se jää kantaa
Ole rauhassa, tiedät mä sua seuraan
Kyllä se jää kantaa, sulje jo silmäsi

Tunne kuinka tuuli
Sun kasvoillesi maalaa värin uuden
Ei ole hätää, ääni jonka kuulet
On aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää

Kovin helppoa on vajota hetkiin
Joissa tunne on valhetta
Sielusi kadotat vain öisiin retkiin
Syntyy syviä haavoja

Sano sana ja tiedät mä tuun vastaan
Ole rauhassa vielä mä sua seuraan
Kyllä se jää kantaa
(nyt) kuule mun lauluni

Tunne kuinka tuuli
Sun kasvoillesi maalaa värin uuden
Ei ole hätää, ääni jonka kuulet
On aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää

Mene edeltä kyllä se jää kantaa

Mene edeltä kyllä se jää kantaa

Mene edeltä kyllä se jää kantaa
Sulje jo silmäsi

Tunne kuinka tuuli
Sun kasvoillesi maalaa värin uuden
Ei ole hätää, ääni jonka kuulet
On aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää

Tunne kuinka tuuli

Maalaa värin uuden

Ääni jonka kuulet
On aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää

Mene edeltä kyllä se jää kantaa

Aunelle voimia kurssittelusta

Kurssipäivät ovat aina melko inspiroivia.

Parissa edellisessä postauksessa oli ideoita siihen, miten itsestään saa tarinaa irti.
Auneen ajattelin käyttää näin ensi alkuun tuota asioiden listaamista.

Listaan Aunesta henkilönä, ajasta, paikasta, Viljamista.
Pyrin listaamaan ihan kaikesta. Oleellisesta ja ihan tarpeettomasta. Jospa sieltä saisi vähän syvyyttä ja potkua Auneen.

Tämähän sijoittuu -30 luvulle. Mitä siitä ajasta voisi listata? Voisin listata niitä asioita, mitkä kaipaavat lisä selvitystä.

- puhetapa
- kulkuneuvot
- pukeutuminen
- säädyt
- salatut asiat
- käytössäännöt
- perheiden hierarkia

No entäpä sitten muuta?

- valtion rautatiet
- johtajista
- omistajat
- kokoukset
- johtamisen tapa
- hierarkia
- veturit
- matkustaminen

Tai sitten vaikka tilasta jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat?

- arpiainen
- tilalliset
- mitä tilalla oli
- eläimet

- tilan sijoittuminen kunnan kaavassa, etäisyydet naapureihin ym.
- palvelusväki
- talon alkuperäinen huoneluku
- talon tupa, minkälainen
- minkälainen sisustus olisi voinut olla tähän aikaan

Aune?

- kuinka vanha
- miten joutunut tilalle
- mistä lähtöisin
- minkä näköinen
- puhetapa
- kävelytapa
- silmien väri
- ääni
- puheen rytmi
- kengän koko
- hameen koko
- lempi hame
- lemmikki
- mies
- lapsi

Listojen ei siis ole tarkoitus olla ehdottomia totuuksia, eikä näihin kaikkiin ajatuksiin tarvitse löytää vastausta. Nämä on innostukseksi. Näiden avulla voi kehkeytyä jotain sellaista, mitä et osannut odottaa. Nämä voivat avata sisäisiä lukkojasi ja saatat saada aikaan vähän paremman tarinan.

Listoja tehden,
Elli-Jasmiini

Kurssin antia vol. 128 ja 5/7

Minun pitäisi siis kirjoittaa seuraavan kahden viikon aikana novelli. Omasta kirjoittamisesta.

Sitä varten harjoittelimme maalaamalla, mutta myös tekemällä listoja.

Itseasiassa tämä listojen tekeminen oli hyvin havainnollistavaa ja energisoivaa. Se antoi ideoita ja sysäyksen jännälle tarinalle.

Kurssin vetäjä pyysi tekemään listaa tärkeistä esineistä, lapsuuden esineistä, tärkeistä tapahtumista, asioista, menetyksistä ym.

Raapustin melko litanian asioista ja niistä inspiroituneena kirjoitimme sitten tarinan joka olisi lyhyt novelli.

Muut olivat tehneet toi upeit tarinoita ja olisin voinut kuunnella niitä vaikka kuinka.

Alla oma versio:

"Kesä on kuumimmillaan. Äiti juo lonkeroa ja polttelee tupakkaa. Äidillä on saman väriset bikiinit päällä kuin lonkeropullon etiketti. Keinu natisee hiljalleen äidin heijatessa siinä. Isä kantaa ruokatarvikkeita. En jaksa kiinnittää heihin huomiota. Julle tarraa sukkahousujeni vyötäröstä kiinni ja kaataa niihin ainakin kilon hiekkaa. Nuran niin, että pissaan housuun. Jullekin nauraa. Julle lappaa hiekkaa nyt omiin housuihinsa. Kierimme hiekassa ja annamme auringon lämmittää. Äiti on huomannut puuhamme ja kysyy haluaisimmeko kylpeä saavissa. No totta kai haluamme, sitä paitsi minä alan kohta haista.

Kaadan mummokupin piripintaa täyteen suosikkiteetäni. Pyörittelen kuppia ja silitän varovasti sen kauniita kuvioita. Tee tuoksuu lumoavalta ja lämmittää nyt, kun talvi on vihdoin tullut.
Mistä minä muistin lapsuuden kesän? Hymähdän ja yritän vielä pinnistellä muistojani. Tyhjää.
No vittu. Yritin kuitenkin.

Mummokupin pohja näkyy ja olen juuttunut tuohon yhteen ainoaan hetkeen. Julle kaataa toistuvasti hiekkaa sukkahousuihini

Kaadan lisää teetä.
"Katso taaksesi ja yritä etsiä joku hyvä muisto. Miltä sinusta silloin tuntui?"
Huokaisen raskaasti ja uppoudun mummokupin kauniiseen profiiliin. Sen käsinmaalattu kuva on ihana. Voikukka, siis kuka enää tänä päivänä maalaa astiaan voikukan?
En saa siltikään hymyä kasvoille enkä tiedä miltä mikään tuntuu.

Palaan ajatuksissani niihin sykähdyttävimpiin muistoihin, mutta en keksi miltä niiden pitäisi tuntua. Nostan katseen ja silmäni hakeutuvat vitriiniin Ainoa esine täällä joka on kokonaan minun ja sen sisällä minun mummokuppini. Ne ovat niin kauniita siellä. Patsastelevat auringonpaistetta.

Havahdun kun ovi käy. Tunnen miehen lämpimät kädet harteillani kun hän tulee selkäni taa. Mies painaa kasvonsa niskaani ja kuiskaa "rakastan sinua".
Tämän minä muistan.
Tämän minä tunnen."

Kirjoittamisen kurssi vol. 127,3

Vuosi on vaihtunut ja kurssimme alkoi jälleen.
En saanut loman aikana kirjoitettua tehtäväksi annettua novellia, mutta annan sen anteeksi itselleni.

Kurssilla kävi ilmi, ettei sitä ollut kovin moni muukaan kirjoittanut, joten saimme sen uudelleen tehtäväksi.

Sitä varten teimme harjoitteita. Ensimmäiseksi saimme maalata paperille ihan mitä vain. Jotain mikä kuvaisi matkaamme kirjoittajina.

Maalasin ihan kamalaa suttua, eikä se oikein toiminut tänään minulle. Sen jälkeen kun olimme suttailleet kuka pikkusievää kuka sotkua (kuten minä), kirjoitimme lyhyesti oman tarinan kirjoittajana.

Alla syntynyt stoori:

"Tyhjä paperi edessäni. Mieleni on kaaoksessa. Kirjoitan. Kirjoitan toisen kerran. Kirjoitan taas.
Olen niin onnellinen, että purskahdan itkuun. En saa mitään kirjoitettua loppuun, mutta se ei haittaa, kunhan vain kirjoitan. Kirjoittaminen on minun huumeeni. Kliimaksi on kohta saavutettu ja alan aavistaa miten tässä käy.

Kirjoittaminen loppuu.
Ei sanoja, ei ainuttakaan.
Vain ahdistavaa pakokauhua kunnes lamaannun.
Tässä taas.

Sitten kirjoitan taas vähän.
Sanat tuovat lohtua ja uskoa siihen, että pystyn sittenkin. Kirjoitan lopun, jotta voin aloittaa alusta.
 
Kunpa mörökölli ei veisi minua enää."

Vähän synkkä, mutta aika avaava tuo harjoitus oli sittenkin.

1930 -luku

Mitenhän tuohon aikaan puhuttiin? Minkälaista puhekieli oli tuohon aikaan?
Riippuu toki säädystä, kastista ja alueesta.

Tuota jäin miettimään kirjoittaessani kolmeen eri kastiin kuuluvien ihmisten dialogeja. Ehkä se ei tässä vaiheessa ole oleellinen tieto, mutta se joka tapauksessa mietityttää. Voisin ihan mielenkiinnosta kaivella sen aikaisia sanomalehtiä, kirjallisuutta ja kenties löytäisin jostain tietoa tuosta asiasta.

Ilolla voin kuitenkin kertoa, että jotenkin Aino alkaa hahmottua ihmisenä. Naisena joka ostettiin omaksi, toiseksi naiseksi.

Ai niin ja valtion rautateiden elämää pitää kaivella tuolta aikakaudelta. Mielenkiinnosta tietenkin.

Mitähän tästä oikein tulee?

Kirjoittaminen sujuu taas. Jostain ihan käsittämättömästä onkalosta on vapautunut energiaa kirjoittamiselle, tai sitten se on vain jokin itsesuojeluvaisto joka auttaa pitämään mielen möröt poissa.

Olen nyt kirjoittanut (harjoitellut) yhden kirjan. Minulla ei ole siis mitään tatsia tai opittua juttua kirjan kirjoittamiselle. Edellinen tuotos oli jokseenkin järjestelmällistä ja se eteni aikajärjestyksessä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Minun oli ehkä siksikin vaikea saada siihen kerroksellisuutta.

Tämä uusi eepos (Aune) syntyy erilailla. Olen oppinut edellisestä opinnäytteestä sittenkin jotain.
Annan tekstin tulla omalla painollaan. En suunnittele kirjoittamiselle erikseen aikaa. Tiedän, että ajan antaminen tulee jatkossa olemaan äärimmäisen vaikeaa, mutta yritän parhaani. Pyrin järjestämään niin, että voisin kirjoittaa silloin, kun siltä tuntuu. Elämä saattaa asettaa sille ehtoja, mutta katsotaan mihin pystyn. Päätin myös, etten aseta itselleni mitään aikataulua. Ei deadlinea tälle.

Olen kirjoittanut nyt ensimmäiset sanat ja siirtynyt siihen vaiheeseen, kun tekstiää vain tulee. Huomaan, että minua kiinnostaa tällä hetkellä kirjoittaa Aunesta enemmän kuin kirjan muista henkilöistä. Huomaan, että maisema ei saa vielä kovinkaan suurta roolia, vaan olen keskittynyt enemmänkin tapahtumiin. Maisemaa ei tarvitse keksiä. Se on jo olemassa, samoin kun talo johon tämä tarina sijoittuu. Se antaa kivaa twistiä kirjoittamiseen. Voi keskittyä olennaiseen eli tarinan ytimeen.

Tämä on todella jännittävää. Haluan kirjoittaa tämän niin hyvin kuin vain mitenkään kykenen. Haluan löytää tälle oikean oikolukijan, sillä kustannustoimittajaystävän kummajainen tulee olemaan minulle rehellisen kannustava, enkä halua rasittaa hänen mielipiteitään pakottamalla etsimään kirjoitusvirheitä (joskaan niitä ei tarvitse etsiä, siinä ne olla möllöttää ihan nenän edessä:)).

Odotan sormet syyhyten, että saan pienen palan aikaa kirjoittamiselle. Jospa tänä yönä nukkuisin ja antaaisin päivälle mahdollisuuden näyttää kirjoittamisen energisoimisen mahti.

Peurojen hautausmaa.

Viime yö oli yksi elämäni kamalimmista. Valvoin, vaikka en olisi halunnut.

Tuskanhiki karpaloi otsalle, enkä enää pystynyt kääntyilemään vuoteessa hiljaa, joten nousin ylös ja kirjoitin.

Kun ensin olin purkanut sydäntäni Kokovartalo Elli -blogissa, avasin tyhjän wordin sivun ja naputtelin ajattelematta, jäsentelemättä.

Tulos on vielä uudelleen lukematta, mutta se tuntui ihan helvetin hyvältä. Aion kirjoittaa tänäkin yönä. Yö on ainoa aika kirjoittaa nyt. Vaikka tarvitsisin unta. Sitä, enemmän kuin kirjoittamista, mutta kirjoittaessa tuntuu siltä, kuin olisin normaali. Elossa. Tunteva tavallinen ihminen, joka tekee jotain hyödyllistä.

Kirjoitin Aunesta. En tarinan nuorista päähenkilöistä vaan Aunesta. Aunesta on tullut minulle tärkeä. Hänen tarinansa on kerrottava. Vaikka se onkin mielikuvituksellinen, sen on tultava julki.

Aune on niin kaunis ja herkkä. Hänen suuri hameensa viistää maata, kun hän katoaa yön pimeydessä omille teilleen. Aune on niin rakastava, että hän tänäkin päivänä pitää huolta läheisistään. Hänen kokemuksensa on verta hyytävä ja hänen tarinansa on tavallisuudessaan kammottava.

Ensi yönä taas.

ps. kohta päästään julkaisemaan Onnellista... vielä pitää malttaa hetki! :)