Pienen hetken uskoin, että tämä olisi jo tässä. Sitten tuli romahdus ja kunto vaipui jonnekkin eilisen puolelle.
En jaksanutkaan enää kirjoittaa. En jaksanut kirjoittaa järkevää tekstiä vaan tunteet veivät minua kuin pässiä narussa.
Ja vaikka joskus tuntui siltä, etten koskaan enää katso sanoja samalla tavalla, niin jossain syvällä tiesin, että ne sanat ovat itseasiassa juuri niitä mitä tarvitsen.
Ovat ne sanat nyt sitten väärässä järjestyksessä, tuottavat vääriä tuntemuksia ja vääriä ajatuksia, niin silti tarvitsen niitä.
Kun päivä painuu iltaan, on minulla sanat.
On todella hämmentävää lukea tekstiä, joka on kirjoitettu tilassa josta en muista mitään. En muista tunteita, en hetkiä. En muista miksi tai milloin, missä tai miten.
Muistan kuitenkin sanoja. En sitä järjestystä missä ne ovat, mutta muistan ne kuitenkin.
Minun voimani on ne sanat. Nyt luen niitä kriittisesti ja neutraalisti. Tunteet ja puuroinen mielentila on vaihtunut ankaraan realismiin. Raakkaan, puran, pyörittelen. Kirjoitan uudestaan, mutta vasta kun olen ajatellut asian. Työstän.
Niinpä nyt voin luvata, että Onnellinen on kohta onnellinen.
Elli-Jasmiini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti