Ensimmäinen kirjani on kirjoitettu

Se on kirjoitettu.

Kun olin kirjoittanut viimeisen sanan, tunsin suurta iloa. Tunsin helpotusta, jännitystä ja odotusta. Minua itketti.

Nyt tuntuu tyhjältä. Eilen olin jotenkin ihan täynnä intoa ja melkein riensin tännekin kertomaan ilouutisen, mutta sitten elämä veti mukanaan enkä enää ehtinyt.

Istuin illalla nukuttamassa pientä kuumeista lastani. Istuin siinä ja kirjoitin mielessäni alkusanat.

"Istun lapseni vuoteen vieressä ja silitän häntä. Otto kääntyilee levottomasti ja juttelee hiljaa dinosauruksista joita on hänen yöhousujensa lahkeessa. Katselen lastani ja rakastan. Tunnen olevani kokonainen. Nainen. Elävä"

Tämän nyt kirjoitetun kirjan kirjoittamisen aikana on monen uuden kirjan aihiot pyörineet mielessä ja olen keskustellut erilaisistakin vaihtoehdoista. Nämä sanat ja ajatukset jäivät kuitenkin mieleeni ja ne ankkuroituivat päähäni nyt niin tiukasti, että minun on kirjoitettava se ulos itsestäni. Uskomatonta, mutta haluan kirjoittaa itsestäni.

Haluan kirjoittaa. Niin kliseistä. Kaikki muutkin haluaa. Kaikki muutkin on sitä mieltä, että heidän elämänsä on kirjoittamisen arvoinen. Ja tiedättekö... niin onkin. Kaikkien elämät ovat kirjoittamisen arvoisia ja kaikille niille kirjoitetuille elämille on olemassa joku jolle juuri sen elämän lukeminen on lukukokemus joka kannattelee.

Ehkä minunkin elämä, tai lähinnä kasvutarina nuoresta tytöstä keski-ikäisyyden porteille, on sellainen, joka antaa jollekin jotain. Hymyä, surua, tunteita ylipäätään. Ehkä se antaa jollekin motivaatiota tai auttaa päättämään jonkin itselleen tärkeän asian suunnan.

No. Onnellinen on vielä kuitenkin prosessissa. Punakynä versio palautuu minulle maanantaina ja se on työstettävä heti, että voin lähettää sen kilpailuun. Sitten se on raadin hallussa ja he päättävät se kohtalosta.

Jos, ja hyvin todennäköisesti, kun käsikirjoitukseni ei kuitenkaan yllä kovin korkealle, voin julkaista sen Elisa Kirjan kautta e-kirjana. Eli niin tai näin. Julkaisen sen. :) Olisihan se toki hauskaa, että vaikuttava raati pitäisi kirjoittamastani. Sitä ei kuitenkaan voi ennustaa. Ja onhan se nyt herranjestas ensimmäinen kirjani. Ei se täydellinen voi olla!

Nyt teen viisaasi ja jätän spekuloimatta sitä asiaa enempää. En ole ajatellut kilpailua aktiivisesti sen jälkeen, kun päätin osallistua siihen. Olen tietoisesti jättänyt ajattelematta. Ajattelu ei aina sovi minulle.

...
Silitän pienen kuumeisen Oton, kaksivuotta, poskea ja katson, kun hän syö aamupuuroa vähän huonolla ruokahalulla. Leevi, kaksitoistavuotias esiteini keittää itselleen ja siskolleen Wilmalle, yhdeksänvuotiaalle poikatytölle, teetä. He höpisevät tulevasta päivästä ja isänsä eilen ostamista sähkörummuista.
Kello ei ole vielä kahdeksaa ja auringon aamuiset säteet värittävät ikkunasta näkyvän niityn kauniin kullankeltaiseksi.
Tämä tuntuu elämältä. Minun elämältä.
....

Jotenkin noin tai ehkä sinnepäin... Uutta kohti!