Eilen oli ensimmäinen kurssipäivä.
Odotin koko päivän malttamattomana. Aamulla ensimmäisenä muistin, että tänään on se päivä. Hoidin ylivirkeää sairasta lasta ja sen isosiskoa ja yritin samalla tehdä töitä. Palaveerasin ja naputtelin muistioita. Puhuin puhelimessa ja paijasin pikkuista.
Iltapäivällä työt oli tehty ja koko perhe paineli ulos aurinkoon pihatöihin.
Mieheni alkoi määrätietoisesti puutarhatöihin jo ennen kuin lopetin työt, enkä voinut olla osallistumatta. Yhdessä nauroimme, miten terapeuttista on repiä vanhoja ruusuja maasta ja parturoida tuijista muodostunutta aitaa. Siellä mullan seassa odotin jännittyneenä ja vilkuilin kelloa hermostuneesti. Pitäisi käydä suihkussa ennen lähtöä, sillä puutarhuroinnissa oli tullut kuuma.
Vähän viiden jälkeen palasin sisälle laittamaan ruokaa. Ehtisin hyvin, koska kurssi alkaa vasta puoli seitsemältä. Halusin kuitenkin vielä tarkastaa, missä se olisi, joten kaivoin puhelimesta kalenterini ja järkytyin.
Minulla olikin vain viisitoista minuuttia aikaa, ennen kuin kurssi alkaisi kirkolla, jonne oli matkaa viisi kilometriä tai vähän päälle. Ruoka jäi laittamatta, suihkussa käymättä, kun huusin miehelleni, että nyt mennään!
Kurvasin kiireessä kirkolle ja etsin osoitteen perusteella parkkipaikan. Kurssi on kansalaisopiston tiloissa ja ne taas ovat lukion kanssa samassa rakennuksessa. Löysin aika helpostikin oikean paikan, mutta olin unohtanut merkitä luokkanumeron kalenteriin. Niinpä seikkailin siellä ja täällä, kyselin ihmisiltä jotka eivät tienneet ja myöhästyin. Meni hetki, kun kaivoin puhelimen avulla netistä luokkahuonetiedon, joka löytyi kansalaisopiston nettisivuilta.
Koputin liian hiljaa oveen ja avasin sen. Ihme ja kumma. Se oli pullollaan tavallisia ihmisiä ja ystävällinen kurssin vetäjä otti hymyillen vastaan.
Siellä sitä sitten istuttiin ja oltiin ihmeissään. Kerrottiin omista tavoitteista ja unelmista, syistä ja seurauksista. Kirjoitettiin eri näkökulmista ja esiteltiin itsemme kirjoittaen ja upottaen siihen syötetty lause.
Alla kurssin antia:
Minä
Olen kolmekymmentäneljävuotias äiti, projektipäällikkö ja ennen kaikkea nainen.
Olen tulinen luonne ja ajattelematon persoona, mutta piilotan sen taitavasti.
Olen erakko ja erakoksi aika sosiaalinen perheen keskusyksikkö.
Olen määrätön määrä sanoja jotka haluavat tulla kuulluksi.
Olen hyvä kirjoittaja.
Olen aktiivinen bloggaaja ja kohta esikoiskirjailija.
Olen nainen, jolla on unelmia ja määränpää.
Ajattelen paljon. Jätän ajattelematta usein.
Olen avoin ja silti rajoittunut.
Olen minä, tässä ja nyt.
Näkökulma, lapio
Tartun lapion kahvaan. Nostan sitä vaikka se tuntuu raskaalta. Vien toisenkin käteni sen varteen ja kerään kaiken voimani.
Isken. Isken minkä väsymykseltäni jaksan. Maa rohisee sen kärkeen.
Isken taas ja se uppoaa syvemmälle.
Lapioin omaa maatani. Sitä maata, jonka olen vaivalla hankkinut. Lapioin uutta elämää jota olen etsinyt.
Kaivan niin, että veri kohisee korvissani ja hikeni kirkkaat pisarat sotkevat silmälasini.
Lapio tuntuu yhä vain raskaammalta. Tämä lapio, jonka olen itse ostanut.
Ostin sen vanhalta naapurin mieheltä. Hän ei enää jaksanut sitä nostaa.
Ostin sen siksi, kun se nojasi vanhan miehen vanhan talon seinään.
Siinä se nojasi ja minä tiesin, että se on minun lapioni. Se kuuluu minulle.
Se auttaisi minua. Se nostaisi vanhan maani uuteen elämään ja minä nousisin sen mukana.
Tämä vanha lapio on minun uusi alkuni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti