Herään aamulla ennen kellon soittoa. Olen nukkunut äärimmäisen huonosti muutaman yön. Siihen liittyy sterssiä ja paniikkia. Se ei kuitenkaan liity kirjoittamiseeni, vai liittyykö?
Saan kahvini juotua ja perheen ovesta ulos. Asuntoon jää vain minä, kissa ja uskollinen pesukone, joka jyllää taukoamatta. Haluan kirjoittaa tänään. olen täynnä sanoja ja inspiraatiota, mutta jotenkin peloissani. En osaa muodostaa ajatuksista lauseita.
Tietokoneen ruutu hehkuttaa valkoisena. Sinne latautuu työsähköpostia. Olen vuosilomalla.... en töissä, mutta silti lipsahdan töiden pariin. Vahinko, vakuutan itselleni. Naputan muutama ntyösähköpostin, hoidan lasten asioita ja vähän omiakin. Kello lähentelee yhdeksää, enkä ole kirjoittanut ensimmäistäkään sanaa. Siis sellaista sanaa, jota minun pitäisi kirjoittaa.
Kaivan kaapista kirjan. Minulla on kirja, johon kirjoitan aina, kun ajatuksia syntyy taikka kuolee. Kun minun pitää jäsennellä, kaivan käsikirjoitukseni esiin ja kirjoitan kirjan tyhjälle sivulle ensimmäisen kappaleen nimen. Sitten muutamalla ranskalaisella viivalla lisään kappaleen sisällöstä tärkeimpiä ajatuksia.
Seuraava kappale ja sama juttu. Teen sen jokaiselle kappaleelle ja kun se on ohi, huomaan, että pitää syödä lounasta, eikä päiväkahvikaan olisi huonosta.
Pieni ja siro, uskollinen kahvikuppini lämmittää sormissani. Kaunis kuppi saa joka kerta minut hyvälle tuulelle. Rakastan kuppeja. Vedän syvään henkeä ja kaivan käsikirjoituksen uudelleen näytölle. Kahvikuppini on tyhjä ja lasken sen olohuoneen arkulle, joka on sijoitettu sohvan eteen. Kaivaudun mukavaan asentoon peiton alle, läppäri sylissä ja kissa kainalossa. Kirjoitan.
Tämä on vaikeaa. Minusta tuntuu, että tämä on tässä. Että olen kirjoittanut jo kaiken mitä minulla on sanottavana, vaikka silti epävarmuus syö minua niin, että melkein ahdistaa. Naputtelen uskolliselle "kustannustoimittajalleni" viestin ja pyydän lukemaan tekstin. Pyydän apua. Auta. Nyt pitää jonkun muun lukea se alusta loppuun ja antaa kaikua. Mistään mitä teen, ei ole nyt hyötyä, kun minulla ei ole kokemuksen antamaan varmuutta tekemisessä. En tiedä mitä minun pitäisi nyt tehdä. Pitäisikö olla huolissaan sivujen määrästä? Sivuja ei ole riittävästi, vai onko sillä väliä? Pitäisikö nyt tajuta, että kirja on tullut tiensä päähän ja se pitää enää korjata ja sitten julkaista? Tästä vasta työ alkaa, mutta alkaako sittenkään?
Kysymyksen ja pelkotilat sinkoilevat päässäni. En osaa tarttua mihinkään, joten päätän helpottaa oloani täällä. Tätä kirjoittaessani toivon, että ymmärrän jotain suurempaa ja voin olla rauhassa, luottaa.
Noup. En ole yhtään rauhallisempi, enkä luottavaisempi. Mutta joudun nyt silti odottamaan. Tarvitsen puolueetonta näkökantaa, jotta voin oppia, ja ehkä joskus luottaa itseeni.
Elli-Jasmiini
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti