Uusi alku

Kustannustoimittajakummajaiseni kieltäytyi kustannustoimittajan roolistaan.

Tosta noin vaan!

Ei huolta. Ei hän sitä hommaa ehtinyt kauan tehdäkään. Emme vielä kertaakaan ole ehtineet istua alas ja leikkiä kirjailijaa ja kustannustoimittajaa, joten en oikeastaan menettänyt mitään. Päin vastoin.

"Olen enemmänkin tsemppari, ok?" JOO! On enemmän kun ok, niinpä en menettänyt mitään, vaan sain paljon luultua parempaa. 

Näiden sanojen saattelemana vietimme erittäin antoisan päivän puhuen paljon, mupeltaen salaattia ja tirauttaen muutaman kyyneleen. Ystäväni lähti kotiin ja minä jätin kaiken hautumaan sitä hetkeä varten kun pääsisin taas kirjoittamaan.

Veneemme vesillelasku lähenee, joten sitä on pakko huoltaa. En päässyt tietokoneen eteen ihan niin nopeasti, kuin olisin halunnut, mutta koko päivän hikipäässä kevät kunnostusta tehden tekee hyvää sielulle, ja illalla otinkin lasillisen punaviiniä, läppärin ja kaivauduin nojatuolin syliin kirjoittamaan.

Kirjoitin sellaisella tahdilla, että sormissa alkoi tuntua. Silmiä vähän kirveli, eikä punaviini hukkunut lasista. Kirjoitin, kunnes suupielistä tuli jo vaahtoa, ja oli pakko käydä juomassa kylmää vettä. Mieli piti pitää nyt kirkkana, vaikka koko päivän armoton fyysinen työnteko alkoi tuntua jäsenissä ikävän kouriintuntuvasti. Olkapäitä särki ja kylkien alla olevat lihakset alkoivat muistuttaa, ettei ne yleensä tee tällaista fyysistä työtä kuin hullut. Musiikki lipui mukavasti korviini ja luominen tuntui helpolta kuin heinän teko. Tosin nyt se heinän teko olisi kivuliasta, kun on käsivarret solmussa kevätkunnostuksesta...

Kirjoitin puoleenyöhön ja kun talon muut asukkaan alkoivat olla suurin osa jo unilla, loput ryhmittyivät samaan olohuoneeseen kanssani. Tässä vaiheessä päätin, että tarvitsen unta. Huomenna jatkaisin kesken jäänyttä työtä.

Uni maistui suloiselta ja aamulla jäseniä särki jo iloisesti, muistutuksena edellisen päivän veneen vahaamisesta, puhdistamisesta ja venekerhon pihan haravavoimisesta. Siis hiukan aristelevin askelin kohti aamiaisen tekoa. 

Kun aamiainen oli tehty ja syöty, muutama iloinen sana vaihdettu muiden asukkien kanssa, koko muu huusholli lähti ravittuina kohti venettä ja loppurutistuksia ennen sen vesillelaskua. Vain nuorimmainen jäi kanssani kotiin. Rauhallinen pikku-ukko viihdytti minua ja itseään urheasti, kunnes tuli päiväunien aika ja minä kaivoin läppärin jo lämpenemään.

Ukko uneen ja minä terassille aurinkoon kirjoittamaan.

Voi, että mä olen taas odottanut tätä. Kuusi liuskaa uutta tekstiä. Siis tarina pysyi samana, mutta kirjoitin koko alun uudelleen. Tajusin Tsempparin kanssa jutellessa, että en ole osannut avata tapahtumia riittävästi. Olen oikaissut kirjoittamisessa monessa kohtaa. Olen yrittänyt kuvailla yhdellä sanalla kokonaista tilannetta tai esimerkiksi ihmissuhdetta. Kuten vaikka että olin kirjoittanut, että Sannan työnantaja on suoraan sanoen p***a. Kun avasin tuon koko homman, sain aikaiseksi todella monta uutta riviä. 

Huomasin, että olin saanut kyllä tarinan valmiiksi, mutta nyt minun on kirjoitettava auki nuo kohdat, joissa olen oikonut. On pidettävä mielessä kirkkaana, että minun ja sinun kokemusmaailma on niin erilainen, ettet millään voi tietää, mitä minä tarkoitan jollakin itselleni hyvin selkeällä termillä. Kuten vaikka neukkari, videoneuvottelu, todo-lista ym. Sinä siellä maatilalla koko ikäsi töitä tehnyt ihminen, en voi olettaa, että tuollaisista asioista ja termit olisi sinulle ihan yhtä selkeitä kuin minulla. Let´s face it, en minäkään tiedä maatilan elämästä yhtään mitään. Oikeasti. Vain sen, mitä telkkarista on näkynyt ja se taitaa olla aika kaukana siitä, mitä siellä oikeasti tehdään. Jo pelkät aamuheräämiset... 

Niinpä avasin näitä juttuja ensimmäiseen osaan ja tekstiä tuli kaksi sivua lisää ja vanhaa korjattiin raa´alla kädellä. Kylläpä tsempparin kanssa jauhaminen avaa kivasti maailmaa ja tekee kirjoittamisesta hauskaa.

Kiitos rakas Tsemppari. Keksisinköhän sinulle paremman nimen joskus? Vaikka murumurunen? :) Ja vielä perään yksi ällömöllö <3.