Postattu aikanaan Mama Dreamerin blogissa. Tunnelmia kirjoittamisesta!
---------------------------
Olin taannoin kirjamessuilla. Heräsin ajattelemaan.
Ajatukseni juoksivat kelatun mainoskatkon vauhdilla, mutta tänään sain niistä
otteen.
Kävelin osastojen välissä ensin ilman ajatusta. Sitten keksin, että haluan
ostaa lahjoja ja tuliaisia. Kiersin etsimässä mielenkiintoisia kirjoja ja
pistin merkille, että minua eniten kiinnostavat "artikkelit"
löytyivät jostain muualta kuin perinteisten kustantamojen hyllyiltä. Tässä
kohdassa minulle syntyi ajatus jota en osannut vielä pukea sanoiksi. Jatkoin
kiertämistä ja etenin antikvariaatin puolelle. Se rauhallinen tunnelma joka
vanhoissa akkareissa ja myynnistä poistuneissa lautasliinoissa oli, tarttui
minuun. Se tunne.
Tunne. Se on minun asiani. Se on se mitä haluan välittää ja väkisin
yrittäminen voi tappaa sen. Ostin antikvariaatista aarteita ja ennen kaikkea
imin itseeni aarretta. Aikaa. Vaikka arvostan vanhoja kirjoja, en halua, että
minun kirjani on se joka päätyy kohta kierrätysvihkoksi, tapetiksi seinälle tai
mikä pahinta, pölyttymään varastoon lukemattomana. Minä en halua kirjoittaa
kirjaa siksi.
Minä tarvitsen nyt aikaa. Aikaa itselleni ja kirjalle. Kirjoittamiselle.
Poistuin messuilta ostaen kahden naistenlehden vuosikerrat. Tilaajalahjat
kassissa siirryin reippain askelin junalle. En pystynyt ajattelemaan mitään.
Olin ihan tyhjä kaikesta. Tilasin nämä lehdet siksi, että näillä voisi olla
minulle annettavaa. Minun ns. kohderyhmäni lukee näitä lehtiä. Hyvä ystäväni
tönäisi minua niiden suuntaan jo perjantaina ja kehotti vetämään henkeä ja
ottamaan rauhassa. Hän ei luovu toivosta vaan uskoo minuun niin lujasti, ettei
anna minunkaan lakata uskomasta. Minulla on ihmisiä, lukijoita jotka uskovat
minuun. Ajatusten mahlainen virta alkoi liikkua hitaasti läpi ruumiini. Minun
pitäisi puhua jonkun kanssa. Tai kirjoittaa.
Luin matkalla juttua Erinistä. Minä pidän Erinistä. Luin hänen halustaan
ottaa kaikelle aikaa ja tunsin, että ajattelen samalla tavalla. Olen sellainen
luonne, että saatan herkästi ajautua kiireeseen. En kuitenkaan enää halua
sellaista. Minun psyykeeni ei kestä sellaista. Olen aikuinen nainen ja olen
tietoinen siitä, että vanhenen. Tietoinen siitä, että lapseni vanhenevat. Oman
vanhenemisen kestän, mutta lasten vanheneminen on vähän rankkaa. En halua
huomata lasteni aikuistuttua, etten ehtinyt tehdä heidän kanssaan mitään. En
ehtinyt nauttia elämästä heidän kanssa.
En myöskään halua huomata, etten ehtinyt nauttia kirjoittamisesta. Minä
rakastan kirjoittamista, enkä aio tuhota sitä rakkautta. Rakastan aikaa ja aion
ottaa sitä. Käännän urakelloni toiseen suuntaan. Vielä muutama kuukausi sitten
olin valmis painamaan töitä tuplasti enemmän kuin muut, että pääsen euron
syrjään, mutta en enää. En ole valmis siihen. Se leipä joka nyt on pöydässä, on
riitettävä. En varmaan pääse muuttamaan omakotitaloon näillä palkoilla, mutta
sitten en pääse. Näillä palkoilla voin kuitenkin nauttia ajasta, lapsistani,
kirjoittamisesta, elämästä.
On siis luovuttava unelmasta jotta voi unelmoida. Minun on luovuttava
unelmasta omakotitalosta siksi, että voin kirjoittaa. En voi luopua
leipätyöstäni, sillä en saa kirjoittamisesta vielä penniäkään rahaa enkä voi anella
apurahoja. Järjestän siis työni niin, että saan aikaa. Järjestän elämäni niin,
etten riennä mihinkään. En alennusmyynteihin, enkä kissanristiäisiin, enkä
osallistu vapaaehtoisena pesemään likaisia lintuja. Minun pitää nyt allakoida.
Allakoida niin, että voin toteuttaa unelmia rikkomatta toisia.
Ja se ajatus jonka syrjästä sain kiinni... päätin, etten tarvitse kustantamoita nyt.
Ne tulevat luokseni kun on sen aika. Ennen sitä voin olla omalla aikakaudellani
ja tehdä tätä niissä välineissä ja medioissa jotka koen omakseni. Kustantamot
elävät vielä eilisessä ja minulla on pääsylippu huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti