Siinä minä melkein yhdeltä seisomalta luin Pasi Ilmari
Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. Arvostelu Elisa Kirjan sivuilla täällä.
Lukeminen alkoi oikeastaan niin, etten meinannut päästä
ihannoinnista yli. Tällaista minäkin haluan osata kirjoittaa! Näin. Juuri näin.
Haluan, että tarina on persoonallinen ja värikäs.
Itse asiassa vanhat sotahaavat nousevat
pintaan samalla, kun muistan niitä harvoja, jotka ovat minua tukeneet.
Olen aina ollut kielellisesti lahjakas.
Kirjoittaminen on ollut helppoa, mutta en koskaan ole halunnut olla massaa.
Niinpä olen aina saanut arvostelua sanajärjestyksistä ja lauserakenteista. Olen
taistellut massaan hukkumista vastaan ja ollut vihainen, jos joku on uskaltanut
arvostella.
Vuosia vuosia sitten, äidinkielen tunnilla
sain ensimmäisen kerran kiitosta omasta tyylistäni. Ammattikoulussa opettajana
oli jo eläkkeelle kerran jäänyt lehtori, joka piti tekohampaitaan lasissa
yöpöydän vieressä, käski juoda öisin vain vettä ja iloitsi jokaisen meidän
kysymyksistä vilpittömästi.
Lehtori kirjoitutti meillä paljon, vaikka
pääasiassa opiskelimme asiakirjojen muotoja. Hän kirjoitutti, koska piti
tärkeämpänä sitä, että osaa sanoa jotakin, kun sitä, että osaa oikean
asiakirjamuodon, joka kuitenkin vanhenee jo siinä vaiheessa, kun koulumme
vihdoin joskus päättyy.
Hän oli oikeassa. Asiakirjamallit ovat
muuttuneet ja sitä paitsi niitä asiakirjamalleja on internet pullollaan. Sanat
pitää tuottaa aina itse, riippuen toki asiasta.
Erään kerran lehtori antoi esseestäni
täydet pisteet yhdellä miinuksella. Miinus tuli kirjoitusvirheistä, mutta
muuten tarina ja tekstini oli ollut vanhan-aikaista, mutta soljuvaa ja
luettavaa. Tuo lehtori pyysi kauniisti, etten lopettaisi kirjoittamista, vaan
jalostaisin sitä ja kehittäisin itseäni tulevaisuudessa.
Vuosia meni kuitenkin muiden asioiden
kanssa. Olihan minulle sanottu jo kauan ennen lehtoria ja kauan ennen ketään
muutakaan, etten osaa kirjoittaa ja että lauserakenteeni on päin persettä.
Minun kirjoitukseni on aina täynnä kirjoitusvirheitä, eikä niihin osata olla
tarttumatta. Se onkin luonnollista varsinkin silloin, kun teksti ei muuten
kiinnosta.
Kun en kuitenkaan osaa olla kirjoittamatta...
kirjoitin lähes valmiiksi raskaan novellin sairaan ihmisen elämästä. Kun en
osaa olla kirjoittamatta, julistin omaa elämää pitkin kaikenlaisia sivustoja.
Kun en osaa olla kirjoittamatta, aloin pitää blogia. Samaan aikaan kirjoitin
jokaisen paperin kulmaan outoja runoja ja harjoittelin pilkkujen paikkoja.
Pidän nykyisin kolmea blogia ja neljäs odottaa pöytälaatikossa.
En vieläkään saa pilkkuja paikoilleen.
Vieläkin sanajärjestys on hirveä ja edelleen teksti on täynnä
kirjoitusvirheitä. Niin vain olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa ensimmäisen
kirjan. Julkaistaan sitä koskaan tai ei, aion jatkaa. Kirjoitan toisenkin. Aion
kirjoittaa niin kauan, että minulta loppuu sanat ja mielikuvitus. Niin kauan
kun joku jaksaa lukea. Aion kirjoittaa, koska joku ymmärtää minua ja haluaa
lukea minun juttujani. Se on mahtavaa! Tuntuu todella hienolta, kun on voinut
koskettaa jotakin. Parhaat sanat mitä olen hetkeen kuullut, kuulin noin vuosi
sitten; "Siis v***u sä kirjotat hyvin! Sun on pakko kirjoittaa
lisää."
Nuo sanat henkäistiin minulle täysin puun
takaa kesken työpäivän. Olin pudota perseelleni, enkä osannut muuta, kuin
nauraen kiitellä kauniista sanoista. Ei minulle ole julkisesti tunnustettu
tuollaista asiaa ikinä. Lehtori kiitteli kyllä, mutta vähän hienotunteisemmin.
Niinpä olen rohkea ja kirjoitan. Uskallan
unelmoida siitä päivästä, kun voin kirjoittaa työkseni. Siihen asti, teen töitä
kuin hullu ja kirjoitan virheellisiä tekstejä kaikkien teidän iloksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti